VALIKKO
17.4.2019 14:26

Himoliikkujasta sohvaperunaksi

Kaikki minut tuntevat ihmiset muistavat minut varmasti himoliikkujana, terveysintoilijana ja kuntosalihirmuna. Voin ilokseni (ja haikeudella) sanoa, että tuon fanaattisen himoliikkujan elämä on ohitse ja vihdoin minulla on täydellinen vapaus nauttia liikkumisesta ja itsestäni. Mutta miksi ja miten tämä kaikki tapahtui?

Pari vuotta sitten treenasin fanaattisesti jopa kahdeksan kertaa viikossa ihan vain huvin vuoksi, koska halusin hyvännäköisen ja lihaksikkaan kropan ja treeni toi minulle eniten nautintoa kuin mikään muu asia maailmassa. Olin hyvin onnellinen, että vihdoin koululiikunnan jättämien traumojen jälkeen olin löytänyt liikunnasta iloa.

Pari vuotta sitten olin todella hyvässä kunnossa. Jaksoin helposti treenata aamuisin ja iltaisin lähes joka päivä, enkä hengästynyt portaissa. Olin todella itsevarma jokaisella liikuntatunnilla ja tiesin kerrankin olevani yksi niistä oppilaista, jotka saivat loistaa osaamisellaan.

Olin erittäin tyytyväinen itseeni ja omaan peilikuvaani, ehkä osittain myös siksi, että minua treenaamisessa erittäin paljon motivoi ulkonäkö. Ihailin itseäni ja sitä miltä näytin ja olin ylpeä kaikesta siitä, mitä olin kehossani saanut aikaan: en ollut enää laiha rimpula (niin kuin olin aina ollut), vaan minulla oli lihaksia ja se oli täysin omaa ansiotani.

Meni kuitenkin jonkin aikaa ja pikku hiljaa aloin huomaamaan, että treeni ei tuonut enää sitä kuuluisaa mielihyvää, vaan aiheutti enemmänkin stressiä. Se, etten päässyt treenaamaan, oli stressavaa ja se, että treenasin stressasi kehoani vielä lisää.

Lopulta mikään ei tuntunut enää miltään, vaikka vedin koko ajan uusia ennätyksiä ja isompia painoja. Olin todellakin vetänyt kehoni äärirajoille asti. Keho sanoi viimeisen sanansa. Muistan vieläkin erään hetken, kun itkin vain lattialla ja huusin suoraa huutoa kuntosalilla, kun en jaksanut nostaa tankoa maasta. Olin todella rikki.

Olin kai uskonut vähän liiankin hyvin kaikkiin niihin uskomuksiin, toiveisiin ja odotuksiin, mitä minulla liikunnasta oli. Aika nopeasti sitten väsyin pakonomaisesta liikkumisesta ja en enää jaksanut liikkua. En moneen kuukauteen jaksanut edes uhrata ajatusta liikkunnalle. Kehoni ja vieläkin enemmän mieleni oli poikki.

Sen kaiken alussa, kun vain yksinkertaisesti ymmärsin, etten voi liikuttaa kehoani enää joka ei halua tulla liikutetuksi, olin todella voimaton. Pidin itseäni saamattomana, laiskana ja tarpeettomana ihmisenä. Olin luopunut lähes kokonaan kaikesta siitä, mikä oli pitkään määrittänyt identiteettiäni. Ajattelin paljon, että mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, kun en enää kykenekään täyttämään omia toiveitani.

Siinä kaikessa ajassa, kun en ollut valmis liikuttamaan kehoani, opin enemmän ajattelemaan itseäni ja sisäistä hyvinvointiani. Siitä alkoi henkinen kasvaminen ihmisenä ja sellaisten asioiden ymmärtäminen, joilla oli enemmän merkitystä kuin pakonomaisella liikkumisella.

Minulla kesti kauan löytää intohimo takaisin liikkumiseen, mutta vieläkin kauemmin meni löytää todelliset syyt liikkumiselle.Tämän talven aikana olen vihdoin antanut itselleni luvan treenata ilman sen suurempia odotuksia ja toiveita tulevasta. Tällä hetkellä treenaan kolme kertaa viikossa ja se tuntuu juuri sopivalta. Ja voin sanoa, että juuri tällä hetkellä kehoni ja ennen kaikkea mieleni toimii paremmin kuin koskaan ennen.

Joskus kaipaan todella sitä hyväkuntoista ja hyvännäköistä nuorta naista, joka olin silloin. Mutta kaiken sen henkisen taakan kantamista minulla ei ole laisinkaan ikävä. Olin silloin joskus paremmassa kunnossa kuin olen nyt, enkä hengästynyt portaissa tai joutunut harmittelemaan polvikipuja juostessa (kuulostaa siltä, että vanhuus ei tule yksin).

Nyt kun katson itseäni peilistä, en ole aina tyytyväinen siihen mitä näen – on selluliittia, pöhötystä ja sixpack on ollut haaveena jo parinkin kesän ajan, mutta sitäkin enemmän näen itsevarmuutta itseäni kohtaan ja se on kaunein asia, johon voin kehoni pukea.

Näiden vuosien aikana olen ymmärtänyt ja hyväksynyt muuttuvan kehoni, naiseuteni ja oman ainutlaatuisuuteni. Tärkein asia oli sen asian oivaltaminen, että mikään ulkoinen asia ei määritä arvoani, ja tässä maailmassa on paljon suurempiakin murheita kuin se onko minulla ryttyinen reisi vai ei.

Opin hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen ja löydän miljoonia muita syitä liikkumiselle kuin pelkkä ulkonäkö. Nykyään on ihan ok katsoa perjantai-iltana sohvaperunoita ja ihan vain nauttia elämästä.

Minulle tärkein opetus liikkumisessa on ollut salliminen. Sen asian hyväksyminen, että minä saan liikkua eikä minun ole pakko.

xoxo, Jenna

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.