VALIKKO
27.12.2016 18:36

Miksi itsensä rääkkääminen on niin ihanaa?

Olen tässä ajatellut, että eikö kuntosaliharrastus ole aika sairasta: valutetaan hikeä, painetaan raudan kanssa ihan äärirajoille asti ja sitten ollaan tyytyväisiä, kun saadaan aikaan pumppi tai kun ei yksinkertaisesti penkistä enää nouse kiloakaan. Ehkä hieman outoa, mutta tuo kaikki on todella ihanaa. Se vetää puoleensa joka päivä uudelleen ja uudelleen. Mutta miksi on niin ihanaa tuntea kipua ja rääkätä itseään?

Ehkä voisin etsiä vastausta sen kautta, kun ajattelen, mitä treenaaminen minulle merkitsee. Itse treenissä haluan tyhjentää mieleni ja keskittyä itse suoritukseen. Vaikka minulla olisi paha päivä tai olisin syönyt epäterveellisesti, niin en treenillä millään tavalla halua rangaista itseäni. Vuosi sitten, kun minulla oli raudat ja välttelin hymyilemistä ja ehkä hieman myös sosiaalisia tilanteita, niin yritin kompensoida sitä kaikkea treenamisella. Treenasin usein. Yritin korvata hymyni suuremmilla lihaksilla. Silloin en arvostanut itseäni, mutta löysin voimaa treenaamisesta ja löydän sitä edelleen, mutta eri tavalla. Nyt minä voin hymyillä ja olla vapaasti onnellinen. En silti halua korvata itsessäni mitään, sillä tavoin että treenaisin itselleni isomman takamuksen. Haluan vain kehittyä. Haluan kasvaa.

En myönnä, että se kipu olisi tässä kaikista ihaninta hommaa tai se, kun jokaisen sarjan välissä päästelee voivotuksia, ärjyntöjä ja joskus myös ärräpäitä, kun syke nousee aivan ylätappiin asti ja sitä pitäisi vielä jaksaa. Mutta jos se ei sattuisi, eikä yhtään ääntä päästäisi suusta, se ei luultavasti olisi tarpeeksi rasittavaa ja kehittävää. Nimittäin sen kaiken kehityksen takia, minä haluan mennä epämukavuusalueelleni joka päivä. Eikä se kehitys ainoastaan ole fyysisesti, kuntosali kasvattaa hyvin paljon myös sisäisesti.

Ehkä se rääkkääminen on hieman huono sana tähän asiayhteyteen, vaikka kyllä se treeni yhdeltä pieneltä kärsimykseltä välillä tuntuukin. Mutta jotkut ihmiset on varmaan luotu taistelemaan omien päämäärien eteen, vaikka sitten niin, että jalat ovat aina mustelmilla maastavetopäivän jälkeen.

Mutta myönnän, että vaikka se kuinka tuntuisi maailman kamalimmalta tuskalta, niin silti aina olen hiljaa hymyillyt, kun olen päässyt loppuun asti. Ehkä juuri siksi tämä kuntosaliharrastus on niin ihana asia. Jokaisella kerralla on mahdollisuus ylittää itsensä. Jokaisella kerralla voi mennä yli rajojen ja tehdä paremmin kuin olisi uskonut. Ja aion jatkaa samaa linjaa, sillä se tekee minut onnelliseksi.

xoxo, Jenna

 

Kommentit

  • Sanni

    samankaltaisia ajatuksia, mitä rankempaa sen ihanempaa! Siis mä oon iha hymykorvissa vetelen kärrynpyöriä, jos saan uuden ykkösenkan tai jotain.
    Musta tuntuu itsestäni todella typerältä ähkiä ja emt niin koitan purra hampaita yhteen aina mahdollisimman paljon XD ja oon pistäny merkille, et ihminen joka kuuntelee napeilla musiikka ääntelee kovempaa, ehkä se musiikki rentouttaa, mutta en osaa itse pitää kuuloikkeita treenatessa… Kun otan hapen täyteen, teen raskaan liikkeen ja kun päästän hapen ulos niin ”pihautan” sen pihalle, sit en kuulosta niin tyhmältä…….. omatongelmat100/100 😀

     0
    • Jenna

      Aijaa 😀 Hah voi, ei siinä ääntelyssä ole mitään hölmöä! Iha normaalia ;D

       0
      • Nimetön Sanni

        Hihii entiiä miksei se tunnu normaalilta 😀 mut jee itsesänsä rääkkäminen tosiaan on ihanaa!

         0
        • Jenna

          Heh jep:) 😀

           0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.