VALIKKO
14.4.2018 19:04

Kun en ole elänyt elämääni pitkään aikaan

Se alkoi vuosi sitten. Kun jostain kumman syystä päätin asettaa elämässäni kaiken muun itseni edelle. Sitä vain tajuaa jossain elämänsä vaiheessa, että on elänyt elämäänsä välähdyksinä, käsinkosketeltavina häilyvinä muistoina. Kun hetkittäin ymmärtää olevansa jo niissä hetkissä, jotka vasta vähän aikaa sitten olivat kaukaisen matkan päässä.

Kärsin aivosumusta. Kärsin elämästä, joka pyörii oravanpyörässä. Jokaisena uutena päivänä minä vain näen elämäni jatkuvana deja vuna. Elämäni on välähdys. Elämäni on jossain kaukana. En ole oikeastaan elänyt elämääni pitkään aikaan.

Silmissäni häämöttää vain suuri päämäärä. Elämässäni ei ole ollut hetkeen tätä päivää. Elämäni on menossa matkalla jonnekin kauas ja tuntemattomaan. Elämäni tai pikemminkin sieluni, janoaa seikkailua. Janoaa unelmia ja niiden saavuttamista. Mutta siltikään en ymmärrä, miksi päätin lopettaa antamasta itselleni ansaitsemaani lepoa ja rauhaa, arvostusta ja rakkautta?

Minä todella nautin entisestä elämästäni. Siitä, kun sain liikuttaa itseäni aktiivisesti. Sain syödä kunnolla ja terveellisesti. Annoin itselleni luvan levätä. Nautin elämästä. Mutta jossain vaiheessa minä vain en enää välittänyt. En välittänyt siitä, miten syön tai liikun. Aikaisemmin liikkumattomuus sai minut stressaantuneeksi, mutta nykyään en välitä siitä. Minulle on ihan okei, vaikka en olisi käynyt salilla kahteen viikkoon tai kuukauteen. Minulle on ihan okei, vaikka söisin iltapalaksi mikropizzaa, vaikka tiedän, että voisin syödä terveellisemmin. Minä kyllä tiedän, millaista elämää minun tulisi elää, mutta en elä. En jaksa välittää.

Jaksan vain välittää siitä yhdestä ainoasta ja suurimmasta unelmastani, jota kohti olen mennyt jo monta vuotta. Määrätietoisesti jokaikinen päivä. Siinä samalla olen kadottanut itseni. Arvostukseni itseäni kohtaan. Elämäni. Vaikka miten hyvältä se tuntuukin joka ainoa päivä tietää olevansa lähempänä sitä suurinta ja hienointa asiaa elämässään, niin silti samaan aikaan se tuntuu todella pahalta huomata, kuinka on hylännyt oman itsensä.

Syksy meni. Talvi meni. Nyt on kevät. Pukeudun vieläkin toppatakkiin ja villasukkiin. Elän jossain, mistä kukaan ei tule minua hakemaan. Elän täydellisen harmaassa sumussa, vaikka tiedän miten ihanalta poltteleva aurinko tuntuisi poskiani vasten.

Nyt on siis se päivä, kun minä ymmärrän vihdoin, että en ole katsonut elämääni silmiin pitkään aikaan. Kun yhä tuolla jossain on jotain, mitä minä yhä odotan saapuvaksi. Juuri nyt elämäni tuntuu juuri siltä, kuin siinä Sannin biisissä:

”Juttelen vaikken tunne sanoja

mun äidinkieli kuin heprea

herään illalla nukahdan aamulla

elän valveunessa

Mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii

me katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii”

Kun en ole elänyt elämääni pitkään aikaan, en ole ollut läsnä. En ihmisten seurassa, mutta en myöskään itseni kanssa. Vaikka niin kovasti yritän hymyillä ja kertovani olevani okei, tiedän, että ei myöskään kovin pitkään itselleen voi valehdella.

Vaikka samaan aikaan tiedän olevani elossa, silti en ole missään. Minulle viikko on vain silmänräpäys. Herään ja huomaan hetken päästä olevani samassa paikassa kuin tunteja sitten. Vaikkei minulla ole mitään hätää, olen silti huutamassa hiljaista avunhuutoa, jota kukaan ei koskaan kuule.

En tiedä mitä olen. Samaan aikaan olen energiaa täynnä, mutta samaan aikaan makaan pohjalla ja hengitän ilmaa keuhkoihini. Samaan aikaan hymyilen, niin että suupieliini sattuu ja silmäni vuotavat, mutta samaan aikaan mietin, miksi ihmeessä siinä hymyssä ei ole mitään aitoa. Samaan aikaan haluan hypätä seikkailuun ja jahdata unelmiani, mutta samaan aikaan pelkään, mitä sen jälkeen tapahtuu, kun saavutankin kaiken. Mitä elämällä on enää minulle sitten tarjota?

En tiedä olen rikki, ahdistunut, stressaantunut vai onneton. Ehkä toisinaan niitä kaikkia samaan aikaan. Sen kuitenkin tiedän, että haluaisin vain olla. Vaikka niin kovasti nautinkin kaikesta siitä, mitä elämässäni on ja kuinka kiitollinen olenkaan jokaisesta kohtaamastani ihmisestä matkallani, niin silti tällä hetkellä minä haluaisin vain olla. Ilman kiirettä. Ilman mitään. Vain katsella auringonlaskua ja kieriä niissä lehtikasoissa, jotka syksynä jäivät näkemättä.

Haluaisin vain olla. Katsoa itseäni. Ja elää elämääni uudelleen.

xoxo, Jenna

Kommentit

  • Elli Leppiniemi

    Tosi pysäyttävä teksti. En oikein tiedä mitä sanoa, mutta haluan kuitenkin jättää kommentin ja tsempit. Itselläkin on välillä ollut vastaavia fiiliksiä, mutta ne ovat onneksi takanapäin. Mä uskon että sullakin kaikki järjestyy vielä! Isot halit ja tsempit<3

     2
    • Jenna

      Aina ei tarvitse löytää sanoja. <3

       0
  • Reetta

    Todella kauniisti kirjoitettu ja ajattelemisen aihetta antava teksti! Pystyn osittain myös samaistumaan tähän. Tsemppiä Jenna! <3

     2

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.