VALIKKO
2.9.2017 18:04

Kun koululiikunta toi enemmän harmia kuin hupia

Meistä monella ei varmasti ole koululiikunnasta hyviä muistoja. Tai ei ainakaan minulla. Toiset olivat parempia kuin toiset ja minä olin se hieman huonompi. Liikunta oli peruskoulussa aina se aine, jota inhosin yli kaiken. Minä muistan liikuntatunneilta parhaiten kaikki huonot hetket. Kaikki hetket, jolloin epäonnistuin tai kun jotain harmia sattui. Nyt ajattelin kertoa, miten loistavasti olen koululiikunnassa aikoinaan lentänyt rähmälleni.

Kaikki pallolajit eivät oikein koskaan olleet minun juttuni, koska niissä sattui ja tapahtui lähes aina jotain harmillista. Pesäpalloa pelatessa harvoin sain palloa räpylään, mutta usein kyllä pallo lensi suoraan päähäni ja se ehkä saattoi olla ainoa taktiikka, jolla pallon sain kiinni ja minulle hurrattiin. Jalkapalloa pelatessa usein pallo karkasi jaloista eikä siitä potkimisesta mitään tullut. Kentällä pitää silti aina olla valppaana, sillä koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Kerran pallo lensi kaaressa suoraan nenään, mutta onneksi ei murtumaan päässyt. Niiden pallojen kanssa tosiaan täytyy olla varovainen. Koripalloa pelatessa kynnet aina katkesivat ja se oli teini-ikäiselle tytölle maailmanloppu.

Mutta ei ainakaan voitontahtoa ole koskaan puuttunut. Juoksukilpailuissa on aina halunnut voittaa, ainakin sen rinnalla juoksevan. Kerran päätin tehdä ennätyksen ja juosta niin kovaa kuin varpaista lähtee, mutta juuri ennen maaliviivaa nilkkä nyrjähti ja tämä tyttö oli rähmällään maaliviivalla. Kun kaikkensa päättää antaa, niin ei sen väliä päätyykö maaliin kahdella tai yhdellä jalalla.

Mutta ei se ole ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun sitä on tultu maata tervehtimään. Suksilla, kun meno kerran erittäin hurjaksi ja vauhdikkaaksi kiihtyi, niin sittenhän siinä taas niin kävi, että mukkelis makkelis maahan mentiin ja sieltä hetki kesti nousta, kun ei mitenkään päin olisi antanut periksi. Mutta sattuuhan näitä. Kaatumisia milloin missäkin. Luistimilla, suksilla, pyörällä ja ihan omilla jaloilla. Mutta epäonnistumiset vain vahvistaa luonnetta tai sitten opettaa että kannattaa luovuttaa.

Kun se liikunta usein on ryhmähenkistä, niin ei sitä aina osaa ajatella muita. Sählyä pelatessa sitä joskus sattui olemaan liiankin aggressiivinen ja hyökkäsi sen mailan kanssa palloa metsästämään vastustajan nilkkoihin. Sitten tanssiessa kömpelöt pojat aina talloi varpaita, mutta ehkä se oli kosto ja hyväksyttävä sellainen, kun mailalla toisen nilkkoja meni hakkaamaan. Anteeksi kaikille, jotka olette joutuneet aggressiivisen pelailuni uhriksi.

Joskus sitä pääsi vähän erilaisia lajeja harrastamaan ja eihän niidenkään kanssa sujunut aina niin kuin Strömsössä. Jousiammunnassa nuoli lensikin minuun päin (en edes tiedä miten se on mahdollista) ja puuhun ja puskaan eikä lähellekään maalitaulua. Minigolfissa pallo karkasi usein radalta eikä mennyt reikään, vaikka olisi ollut sentin päässä voitosta. Aina ei tarkkaavaisuus ole ollut vahvuuteni, enkä tiedä onko sitä vieläkään.

Sellaisia muistoja minulla. Hieman harmillisia, mutta näin jälkeenpäin kaikille mokille on saanut vain nauraa. Ei se elämä tai koululiikunta niin vakavaa ole, vaikka siitä sellaista tehdään. Välillä pitää tehdä virheitä, jotta niistä edes jotain oppii.

Millaisia muistoja sinulla on koululiikunnasta?

Kuva: Arto Tapio

Lue myös tämä

Miten liikuntavihasta tuli rakkaus?

xoxo, Jenna

Kommentit

  • Nimetön Nimetön

    Juuu’u. Minulle, ja monelle muulle koululiikunta on ollut yksi parhaista asioista elämässä.

     0
    • Jenna

      Hei, toi on ihan mahtava kuulla! 🙂
      Mä usein olen kuullut vaan siitä, että koululiikunnasta on huonoja muistoja, mutta hienoa jos koululiikunta on ollut mieluista. 🙂

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.