VALIKKO
27.12.2018 10:07

Kympin tytöstä keskiverroksi

Olen aina halunnut kurotella tähtiin asti. Onnistua jokaisella kerralla hieman paremmin ja enemmän kuin aikaisemmin. Olen aina ollut määrätietoinen ja päättäväinen ihminen, enkä ole pitänyt luovuttamista vaihtoehtona. Olen aina halunnut olla kaikista paras, arvostettava ja riittävä.

Olin peruskoulussa todella hyvä. Tunnollinen, viaton ja kiltti koulutyttö, joka teki oppitehtävät kunnolla ja päättötodistuksessani oli ainoastaan kiitettäviä ja erinomaisia arvosanoja. Olin tottunut siihen, että ainoastaan kiitettävä arvosana riittää minulle, tekee minusta arvokkaan ja arvostettavan. Lukiossa kympin tytöstä tulikin keskiverto.

Oli pienimoinen shokki, kun olinkin keskellä viisaiden ja innokkaiden ihmisten (yläasteella tätä ongelmaa ei ollut, sillä olin lähes aina viittaamassa). Yhtäkkiä huomasinkin, kuinka en enää pärjännytkään niin hyvin kuin aikaisemmin. Pelkkä opettajan perseen nuoleminen ei riittänyt kiitettävään lopputulokseen ja kokeet vaativat enemmän kuin ulkoaopettelua. Aloin hieman luovuttamaan otettani opiskelusta. Treeni vei mukanaan ja opiskelu ei innostanut enää niin paljon. Halusin vain selviytyä ja suoriutua kursseista. Sain silti ihan hyviä numeroita ja mieleiset aineet innostivat.

Kirjoitusten aikaan koin kamalan stressin, sillä halusin saada hyviä arvosanoja ja nähdä tulevaisuuteni valoisana. Kun ensimmäisen kerran englannista sain hylätyn, ajattelin ettei minusta koskaan tulisi ylioppilasta. Pänttäsin kaikki lomat, illat ja koulupäivät kirjoituksiin. Minun oli PAKKO saada edes yksi L. Ja niin pienestä se olikin lopulta kiinni. Ainoastaan kahdesta pisteestä, etten saanut psykologiasta L:ää (ja tämäkin oli omaa typeryyttäni, kun en pyytänyt lisää paperia tehtävään ja aika loppui).

Pidin ylioppilaskirjoitusten arvosanoja todella tärkeänä asiana ajatellen tulevaisuuttani. Kun äidinkielestä ja uskonnosta en saanut haluamaani arvosanaa, kävin ne vielä valmistumisen jälkeen korottamassa. Luin edelleen myös hulluna, mutta pisteeni eivät siltikään riittäneet jatkoon, vaikka osasin kaikki kirjat ulkoa. Se masensi ja ahdisti minua todella, mutta näin parin vuoden jälkeen en edes muistanutkaan ahdistuneeni silloin omasta mielestäni huonoista arvosanoista.

Olen suorittanut elämääni ja opintojani koko ikäni. Haluan aina parasta. Haluan nähdä, että monien tuntien työ on tehnyt tulosta. Olen vielä toistaiseksi joutunut tietyissä tilanteissa pettymään, vaikka myös samalla olen saanut olla itsestäni erittäin ylpeä. Suorittaminen on tehnyt minut todella sairaaksi ja sokeaksi omalle arvolleni. Suoritukset eivät määritä minua tai tee minusta yhtään sen riittämättömämpää.

Aloitin syksyllä opiskelemaan avoimessa yliopistossa ravitsemustieteitä ja olen ollut erittäin tyytyväinen valintaani, sekä olen pitänyt tehtävistä. Ensimmäisestä kurssista sain 5 (asteikko 1-5) ja sen jälkeen ajattelin, että olen todella hyvä tässä ja osaan kaiken todella hyvin. Kun sain eräästä esseestä 3, revin täysin pelihousuni, raivosin opettajalle ja koin hetkellisesti erittäin syvän ahdistuksen ja surun: enkö minä riitäkään? Eikö työlläni olekaan MITÄÄN merkitystä!? Ja vain hetkellisesti, parin päivän jälkeen en edes muistanut koko arvosanaa ja opettajakin kehui tekstiäni hyväksi. Itsetuntoni kohosi siis taas ja mielialani muuttui positiivisemmaksi.

Vaikka niin kovasti haluan yrittää parhaani kaikessa, niin samalla olisi hyvä välillä ihan vain hengittää ja ajatella asioita realistisesti. En enää aseta itselleni järjettömiä ja täysin typeriä tavoitteita (kuten lue kirja päivässä). Olen niin paljon elämässäni oppinut. Ja vaikka, niin monta kertaa olen elämässäni epäonnistunut ja kaatunut suoraan jaloilleni, olen silti noussut yhä ylväämpänä ja päättäväisempänä takaisin ylös. Mikään epäonnistuminen ei ole saanut minua vielä luovuttamaan.

Vaikka olen henkisesti ollut todella loppuun palanut ja väsynyt elämääni, olen silti jaksanut aina katsoa eteenpäin. Vaikka olen vain itkenyt ja maannut sängyllä, elänyt aivosumussa ja sairastunut liiallisesta stressistä, olen silti tänä päivänä täysin onnellinen kaikesta siitä, mitä olen kokenut matkallani. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja pysähtymään silloin, kun elämässä menee liian lujaa.

Sillä minun ei tarvitse elää ketään toista ihmistä varten. Minäkin saan epäonnistua ja olla keskeneräinen ihminen, sillä se kuuluu täydelliseen ihmisyyteeni. Minun ei tarvitse miellyttää vanhempiani, opettajiani, esimiestäni, työkavereitani, ystäviäni tai naapureitani. Minä saan olla juuri sellainen kuin olen ja tehdä juuri niitä asioita, jotka ovat minua varten luotu. Ja juuri silloin, kun saan tehdä sydämeni asioita, olen kaikista eniten lähellä itseäni ja tiedän, että minä riitän niin paljon ja minua arvostetaan.

Toiset voisivat ajatella, että kun on jo kolme kertaa hakenut samaan kouluun, samoin hylätyksi tulemisen tuloksin, olisi välillä aika miettiä muita vaihtoehtoja. En ole ajatellut, enkä tule ajattelemaan. Eikä minulla ole hätää. Olen tällä hetkellä unelmieni työpaikassa ja lukusuunnitelmat keväällä ovat erittäin selvät. Uskon, että ensi vuonna on minun aikana (vaikka niin olen jaksanut uskoa jokaikinen vuosi). Kun vain jaksan uskoa itseeni, omaan tarkoitukseeni, unelmaani ja tehdä unelmani eteen äärettömän paljon töitä, jossakin kohtaa tulen saamaan siitä palkinnon.

Haluan sanoa sinulle, toiselle suorittajasieluiselle ihmiselle, etteivät suoritukset määritä arvoasi. Eivät laisinkaan. Yksi tai kaksi huonoa arvosanaa eivät ole maailmanloppu. Älä aseta itsellesi liian suuria taakkoja ja tavoitteita. Ja vaikka sinua masentaisi yksi arvosana, niin parin vuoden päästä tuskin edes enää muistat sitä. Sillä kaikki aikanaan unohtuu. Ja sinustakin voi kasvaa itseäsi arvostava ja rakastava ihminen, arvosanoista riippumatta.

xoxo, Jenna

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.