VALIKKO
16.1.2017 10:08

Miten liikuntavihasta tuli rakkaus?

En tiedä voisitteko uskoa, jos väittäisin, että olen vielä muutamia vuosia sitten vihannut liikuntaa? Oikeasti, syvältä sydämestäni. Mutta en tiedä tuleeko se yllätyksenä, kun sanon sen johtuvan koululiikunnasta. Meillä kaikilla ei välttämättä ole mitään kovin lämpöisiä muistoja koulun liikuntasaleista. En ole koskaan vihannut pakkoruotsia, olen vihannut pakkoliikuntaa.

Se viha alkoi ensimmäisistä tunneista alkaen. Kun minun piti tehdä kuperkeikka. Minä en osannut, enkä uskaltanut. Muistan vain, kuinka itkin nurkassa, kun muut olivat parempia kuin minä. Meni monta vuotta, että sen uskalsin tehdä. Eniten vihasin sitä, kun aina ala-asteella minun oli pakko osallistua hiihtokilpailuihin ja olin aina viimeinen. Muistan sen, kun aina minut valittiin viimeiseksi joukkueeseen. Olin se kömpelö tyttö, jolle ei koskaan annettu mahdollisuutta. En pitänyt mistään liikuntamuodosta. Kaikki olivat inhottavia.

Ennen ylä-astetta minä löysin tanssin ja harrastin sitä kolme vuotta, kunnes kyllästyin opettajaani. Minulla ei ollut ehkä siihenkään tarpeeksi rohkeutta, vaikka pidän yhä tanssimisesta. Ylä-asteella minä yritin löytää jonkinlaista paloa liikuntaa kohtaan, mutta kiinnostus heräsi vasta viimeisellä luokalla, kun ajattelin, että haluan kaikki numeroni kiitettäviksi. Minä opettelin kuukaudessa hiihtämään ja olin yksi luokan parhaista. Mutta se ei riittänyt. Minä kannustin, osallistuin, ylitin rajojani, harrastin jopa liikuntaa koulun ulkopuolella, mutta viimeisenä päivänä todistuksessani oli kuitenkin muiden kiitettävien joukossa se yksi seitsemän, joka ottaa päähän vieläkin.

Asiat kuitenkin muuttuivat, kun pääsin lukioon. Minä hieman pelkäsin liikuntatunteja, koska kokemukseni olivat olleet niin ikäviä, mutta lukiossa liikunta oli aivan erilaista. Kannustavaa, iloista ja hauskaa. Minä pidin siitä. Ja kuinkas kävikään, kun löysin sisäisen paloni liikuntaa kohtaan, numeroni nousi kymppiin. Liikunnanopettajanikin sanoi: ”En olisi koskaan uskonut sinusta, että olet aikaisemmin vihannut liikuntaa”. Se antoi minulle hyvän syyn jatkaa liikkumista ja toisena vuotena lukiossa löysin kuntosalin elämääni ja seuraavana keväänä sain töitä liikunnanohjaajana. Siitä alkoi minun matkani ja irti pääseminen lopullisesta vihasta.

Se kaikki viha tällä matkalla on tuonut minut tähän pisteeseen, kun ajatuskin ilman liikuntaa olisi kauheaa. Minä olen nyt rakastunut siihen ja itseeni. Minä yhä epäonnistun, mutta olen silti rohkea. Minä en halua enää luovuttaa. Koskaan ei pidä sanoa ei asioille, sillä ne saattavat palata luoksesi, jos niiden on tarkoitus luoda iloa elämälle.

Haluan rohkaista kaikkia uskomaan siihen, mitä elämällä on tarjota. Välillä täytyy kahlata kaiken läpi, että voi nähdä oman reittinsä. Minä olen kulkenut koko ajan samaa tietä, mutta näen nyt asiat toisin. Uudella tavalla.

xoxo, Jenna

Kommentit

  • Minna Rajala

    Vau, melkoinen tarina ja taival sulla on takana! Upea, että oot löytänyt liikunnan ilon, vaikka koululiikuntamuistot meinasivatkin sen pilata.

     0
    • Jenna

      Niinpä! Ihan ihmeellistä tää elämä välillä on 🙂

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.