VALIKKO
27.3.2019 11:33

Miksi kaikki muut jaksaa, mutta minä en jaksa?

Niin se tulee. Hiljaa. Pyytämättä. Jää kiinni. Halaamaan. Puristamaan kunnolla eikä päästä irti, vaikka pyytäisin. Tulee. Ottaa enemmän kuin antaa.

Siltä minusta tuntuu, että kaikki tämä elämä vie minut mukanaan. Tasapainottelee keinulaudalla. Kohta kilisee ja kovaa. Kohta huipulla, kohta alempana maan pintaa. Kohta taas juostaan ja iloitaan. Kohta taas hiljempää ja vauhtia lisää.

Ehkä vielä on toivoa. Sitä niin helposti palaa loppuun elämän syöksyvissä pyörteissä. Kun tanssittaa, niin tanssittaa. Mutta sitten huomaakin olevansa samaan aikaan paikassa A, B ja C, vaikka D:hen olisi vielä matkaa ja huomaakin varpaiden olevan jo X:n puolella. Kaikkialle on kiire, vaikkei samalla ole yhtään missään.

Pitäisi olla niin paljon kaikille yhtä aikaa ja kaikkea. Menestynyt, oppinut, elämäniloinen, innokas, positiivinen, ystävä, tytär, rakas, sielunsisko, terveyshullu, unelmien jahtaaja. Eihän sitä kukaan jaksa. Vai jaksaako? Miksi kaikki muut jaksaa, mutta minä en jaksa?

Tuntuu kuin olisin liiankin painava lasti, liiankin pimeää, liiankin usvaista ilmapiiriä. Eikä kukaan tule kertomaan, kuinka sinulle voidaan olla avuksi. Nyökytellään vain hymyssä suin. Elämässä eletään. Ei olla. Ei sitten ollenkaan.

Ja niin monta kertaa, kun minulle oltiin sanottu. Muistutettu mitä elämässä pitää muistaa tehdä. Muista syödä. Muista nukkua. Muista lukea. Muista levätä. Syö. Nuku. Lue. Sitä kai elämäni on aika pitkälti ollut monta kuukautta. Tee. Suorita. Opi. Rutiineja. Järjestystä. Rytmiä. Lisää rumpujen pärinää ja taas tanssin keinuvia askeleita.

Kukaan ei ole koskaan muistuttanut minua tärkeimmästä. Miten tulisi elää. Miten tulisi hengittää. Ihan vain olla. Tässä elämässä pitämässä kiinni itsessään, ilman että eksyy ja kadottaa elämältä kaiken.

Sitä huomaa vasta liikennevaloissa oikeasti pysähtyvänsä. Huomaa ensimmäistä kertaa odottavansa, vaikka toinen jalka on jo enemmän kielletyllä alueella kuin turvallisesti maassa.

Siltä se kai tuntuu. Kerta toisensa jälkeen, kun yrittää olla jotain. Juosta vielä vähän nopeammin ja paremmin. Minähän sanoin, että rankkaa se tulisi olemaan, mutta aina on jaksettava. Aina. Eihän suomalainen sisu ole ennenkään pettänyt.

Sitä vain katsoo yhä uudelleen vieressä viliseviä maisemia. Ihmisten askeleita. Yhä uudestaan katselee sitä samaa kuvaa, joka ei ole muuttunut hetkeenkään. Vieläkin kaikki on samanlaista.

Silloin kai tulee se kohta, jossa seinä tulee vastaan. Vaikka kuinka yrittäisi, huomaa olevansa nelisivuisessa boksissa. Kaikki saman väristä ja saman makuista. Liiankin tuttua. Olisipa joku taikasana, joka saisi vielä vähän enemmän jaksamaan. Vähän enemmän kaiken tuntumaan jokseenkin merkitykselliseltä.

On niin paljon helpompaa hymyillä, kun myöntää olevansa hyvin lopussa. On niin paljon helpompaa nauraa, kuin kertoa itkevänsä. On niin paljon helpompaa sanoa jaksavansa, vaikka jokainen aamu on toivo paremmasta huomisesta.

Sitä vain toistaa itselleen jatkuvasti, ettei nyt ole aikaa olla heikko. Miksi sitä aina kompastuu omiin askeleisiinsa kerta toisensa jälkeen? Löytää itsensä naama edellä asfaltissa. Polvet ruvella, kädet vereslihalla. Ja niin on jaksettava. Yhä eteenpäin. Sillä elämä on. Ja pysyy. Vaikka sen kyydistä putoaisi.

Sitä vain oppii hyväksymään, että tämä kipu kestää. Kipu kestää hetken aikaa. Tai ehkä vähän kauemmin. Elämä toistaa itseään eikä sitä koskaan opi jarruttamaan, kun vauhti on liian kova. Miksi olen näin jaksamaton? Heikko.

Sitä yrittää niin kipeästi löytää ulospääsyä, kaikesta siitä sumusta joka hämärtää näön. Exit-kylttiä. Vihreää valoa. Keltaista. Punaista. Joko saa mennä? Vai odotanko vielä?

Mitä edes odotan, kun en tiedä mitä elämä on huomenna, kuukauden tai vuoden päästä? Kaikkea sitä mitä odotin, olikin mustaa savua. Ei se ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin.

Kun kelluu veden pinnalla, niin kelluu. Mutta kun yrittää räpiköidä, paniikissa huitoa itseään irti, palautua takaisin, uppoaa veden alle. Pitäisi vain kellua. Hyväksyä. Sen enempää miettimättä ja tuntea virtaava vesi. Ja se, että ilman kiirettä, odotuksia, ajatuksia ja odottamistakin pääsisi elämässä olemaan.

Olisi kaunista hetken olla painoton. Hetken hetkissä elää, ilman ajatustakaan siitä, että jonnekin olisi mentävä jotakin varten. Ihan vain itselleen eläen. Tuntisi tuulen tuoksun ja eläisi elämää niin värikkäänä ja maukkaana, että suupielissä virtaa ja valuu.

Aina pitää jaksaa. Moni jaksaa todella paljon – mutta mitä jos se jaksaminen ei ole elämän ja kaiken tarkoitus? Mitä jos eläminen on kaiken tarkoitus? Oleminen. Ihan vain hetkessä hengittäminen.

Ei tarvitse jaksaa. Ei tarvitse riuhtoa itseään irti uppoavasta laivasta. Ei tarvitse. On hyvä vain olla. Juuri siinä missä on. Elää sitä totuutta. Tuntea. Hyväksyä. Ja vapautua. Aina ei tarvitse olla yhtään sen enempää mitä jo on. Ei kenellekään.

Sillä kaiken lopusta syntyy uusi liekki. Loppu on aina uuden alku. Lopussa elämä vasta alkaa.

xoxo, Jenna

Kommentit

  • Hanna

    Just näin. Jo otsikko nappasi mut mukaan, koska tuota kysymystä on tullut pyöriteltyä päässä erityisesti viime aikoina. Miten muut pystyy kaikkeen, pyörittämään tätä elämää ja itsellä on niin voimaton olo koko ajan?

     2
  • Jenna

    Sitä itsekin pohdin, mutta varmaan se vastaus löytyy sieltä omasta itsestään, kun on valmis pysähtymään ja kuulemaan, mitä itselleen haluaa sanoa.

     0
  • Nimetön Sallasnalla

    Upee postaus ihania ajatuksia ja saa itsenikin pysähtymään❤️ kauniisti kirjoitettu ja ihasteltavan avointa.

     2
  • Jenna

    Vau! Upeaa, jos teksti sai pysähtymään <3

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.