VALIKKO
16.1.2019 17:31

Minuakin on kiusattu

Rakkaat lukijani,

 

Tämä tuleva teksti tulee olemaan henkilökohtaisinta ja kivuliainta, mitä olen koskaan kirjoittanut. Tämä teksti tulee olemaan kohtaamaani kipua, päänsisäistä helvettiä, riittämättömyyttä. Kaikkea sitä, mikä on tehnyt minusta sellaisen kuin olen nyt. Kaikkia niitä iloisia hymyjä, joiden takana olen itkenyt itseni uneen.

Niin paljon on sattunut silloinkin, kun olen vain yrittänyt olla itselleni jotain sellaista mitä en ole. Niin paljon olen vain uskonut olevani enemmän. Niiden kaikkien muiden ihmisten ansiosta, olen epäillyt omaa ihmisyyttäni, omaa sisäistä voimaani.

Olen aina miettinyt, miten näin viattomaan, hiljaiseen ja kauniiseen ihmiseen on voinutkaan sattua, ja miten joku pienisieluinen ihminen on kokenut tarvetta satuttaa? Kaikilla niillä sanoilla, nauruilla, ilmeillä, jotka ovat kohdistuneet minuun. Kun minusta on tuntunut koko elämäni siltä, etten riitä. Yhtään kenellekään.

Kaikki ovat epäilleet minua. Ettei tällaisesta mitättömän pienestä ja hiljaisesta ihmisestä voisi tulla mitään suurta. Olin täysi nolla. Koulussa jäin aina viimeiseksi. Kukaan ei koskaan halunnut minua tiimiinsä. Olin se, joka sai katsoa vierestä, kun muut nauroivat ja menestyivät elämässä. Kai minussa oli silti jotain hyvää?

Muistan edelleenkin ne hetket, kun opettajat ovat nauraneet säälittäville yrityksilleni. Tyylilleni. Sille, että halusin edes kerrankin olla jotain enemmän kuin muut. En kelvannut. En vieläkään voi ymmärtää, miten pieni sielu aikuisella ihmisellä voi olla, kun lapseen saa kohdistaa sellaista henkistä väkivaltaa ja haukkumista?

Eihän sen olisi pitänyt hetkauttaa. Ei mitättömien sanojen olisi pitänyt hetkauttaa. Eihän minun olisi pitänyt välittää. Mutta kun en muutakaan osannut. Kuin välittää kaikista niistä nauruista ja haukuista. Kun olin liian laiha. Liian kömpelö. Liian pitkä. Osaamaton. Riittämätön. Epäsosiaalinen luuseri.

Vaikka kuinka olen sitä yrittänyt, kukaan ei ole koskaan huomannut minua. Ei kukaan. Sitä sisäistä voimaani ja kauneuttani, jota niin kovasti yritän elää todeksi. Loppujen lopuksi olen yrittänyt vain lopettaa. Kaiken. Siinäkin epäonnistuessani, häpesin sieluani ja itseäni.

Jos vain olisikin jotain, mikä olisi saanut minut luottamaan itseeni. Jos vain olisikin elämässäni ollut joku ihminen, joka olisi rakastanut ja kannustanut minua ehdoitta. Jos vain olisin saanut hieman enemmän kaikkea sitä hyvää, mitä olisin ansainnut.

Eihän kukaan ole minua kirjaimellisesti hakannut, mutta henkisesti olen ollut elämässäni niin paskana, etten ole uskaltanut mennä kouluun tai työpaikalle. Olen kokenut, ettei mikään minussa ole riittävän hyvää ollakseen totta. Etten minä ole mitään sen enempää kuin olen ennenkään ollut.

On kestänyt kauan ymmärtää, miten paljon olen joutunut kestämään paskaa elämässäni. Kaikki ihmiset, jotka ovat minua epäilleet ja kiusanneet, ovat jättäneet minuun syvät arvet ja haavat, joiden parantumiseen on mennyt liiankin kauan aikaa. Voi kunpa jonakin päivänä se kaikki loppuisi. Lopullisesti. Ja voisin rakastaa itseäni todella joka päivä ehdoitta.

Silti kaikista niistä ihmisistä ja tapahtumista huolimatta olen aivan saakelin onnellinen kaikesta siitä, mitä elämässäni on. Niin paljon kiitollisuutta ja onnea koen kaikista ihmisistä ympärilläni ja niin syvää rakkautta haluan antaa maailmalle ja ottaa avosylin vastaan kaiken mitä elämä eteeni tuo.

Niin paljon olen pelännyt olla luomassa ainoastaan itselleni elämän näköistä maailmaa. Niin paljon olen halunnut saada arvostusta niiltä, jotka eivät sitä ansaitse. Mutta vain hetkissä tiedän, kuinka paljon merkitsee todella olla sydämestään ainoastaan sitä mitä todella on. Olen tässä juuri sellaisena kuin olen. En ketään varten. En kenellekään. Itselleni. Ja tekemässä juuri niitä sydämen asioita, joita minulle on luotu. Ja juuri silloin saan olla riittävintä ja arvokkainta itselleni.

Se on vaatinut paljon aikaa ja voimaa parantua syvistä henkisistä haavoistani ja kertoa koko maailmalle, kuinka minuun onkin sattunut. Kuinka minuakin on kiusattu. Mutta juuri tällä hetkellä olen onnellinen hengittämästäni ilmasta ja siitä, että minulla on vapaus olla sitä, mitä olen.

Ja kiusaajilleni, haluan vain sanoa…

RAKASTAKAA. Minäkin rakastan teitä ja koko maailmaa. En ole katkera teille, ehkä enemmänkin vain itselleni, etten ole uskaltanut koskaan sanoa näitä asioita teille suoraan. Olen vain hyväksynyt sen, että näin tämän kuuluu mennä ja minun kuuluukin olla paska. Mutta ei. Niin se ei ole. Minä olen kaikkein arvokkainta ja parhainta elämässäni. Te teitte siitä hieman vaikeampaa ymmärtää, mutta nyt minä sen ymmärrän. Asia vain on niin.

En halua kuin hyvää, jokaisella maailman ihmiselle. Jokaiselle sellaiselle keskeneräiselle sielulle, joka ei vielä osaa nähdä rikkinäisyyttään. Jokaiselle sellaiselle arvostelevalle haukkunaamalle, jolla ei ole muutakaan elämää kuin keksiä muista pahaa sanottavaa. Sillä meihin kaikkiin on sattunut. Mutta me kaikki voimme parantua sisäisistä haavoistamme, jos vain todella osaamme katsoa sisimpäämme.

Ja kaikille, niille jotka ovat minua epäilleet…

Minusta ei tullutkaan niin mitätöntä paskaa kuin annoitte minun ymmärtää. Minusta tuli paljon enemmän kuin osasin koskaan unelmoida. Elämäni tärkein ja arvokkain ihminen. Olen elämässäni niin paljon saavuttanut, etten voisikaan olla ylpeämpi itsestäni.

Te ehkä osaksenne annoitte minulle voimaa siihen, etten koskaan luovuttanut niiden kaikkein suurimpien unelmieni suhteen, ja silloinkin kun minun olisi pitänyt tehdä jotain miellyttääkseni muita, minä loinkin omanlaiseni elämän ja se oli elämäni parasta päätös. Minä vain päätin alkaa elämään itselleni kenestäkään muusta välittämättä. Sillä elämäni on liian lyhyt ajatellekseni sitä, mitä muut ajattelevat minusta. Olen paljon arvokkaampi ja paljon enemmän, kuin kukaan minua rikkonut ihminen.

xoxo, Jenna

Kommentit

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.