VALIKKO
22.10.2019 13:18

Minulla on niin ikävä minua

”Hyvänen aika, nyt on jo lokakuu.”

Minä mietin, kun katsoin hetkeksi kalenteria ollakseni vapaana kaikista velvoitteista ja aikatauluista. Niin. Nyt on lokakuun viimeinen kokonainen viikko ja minusta tuntuu, että mihin tämä elämä on tässä välissä oikein valunut? Ihan totta. En todellakaan tiennyt, että aika olisi tänä vuonna voinut mennä näinkin nopeasti.

Niin tosiaan. Miten tämä vuosi meni? Hyvin tiiviisti opiskellessa pääsykokeisiin. Siitä kaikki alkoi. Kun tammikuussa päätin aloittaa täysipäiväisesti lukemaan ja opiskelemaan. Päätin hieman olla itsekäs ja tehdä elämää ja unelmia vain itseäni varten. Niin kuluivat päivät kirjastossa ja lumisateessa. Kuluivat monet tunnit tuijottaen jaksollista järjestelmää, piirrellen orgaanisia yhdisteitä ja laskien pH-laskuja. Kuluivat monet tunnit ruoansulatuksen, verenkiertoelimistön ja munuaisten toiminnan parissa. Elämä oli yhtä suorittamista miettien: miten tänään olisin vieläkin parempi versio itsestäni ja miten oppisin vieläkin enemmän?

Sitten lopulta tuli kevät. Tuli pääsykoe. Alkoivat työt. Elämä vain jotenkin humahti ja vei minut totaalisesti mukanaan. Minusta edelleen tuntuu siltä, että olisi toukokuun 16. päivä, ja minä yhä odotan rauhallisin mielin pääsykokeen alkua. Odotan lohileipiä, jotka pakkasin mukaani ja uutta ystävää, jonka tapasin juuri ennen pääsykoetta. Se kaikki tuntuu samalla niin kaukaiselta, ja samalla siltä kuin olisin ollut siellä vasta eilen.

Olen neljä vuotta yrittänyt. Tehnyt niin paljon. Kehittynyt. Ja silti kaikki jäi muutamasta pisteestä kiinni. En tiedä olisinko pettynyt vai murheissani, mutta aivan helvetin uupunut olen ollut. Tämän koko ajan sen jälkeen, kun vielä toistaiseksi olen askeleen lähempänä unelmaani. Siltä se kai tuntuu, kun on yrittänyt niin kauan saavuttamatta mitään – tai sitä mitä haluaisi saavuttaa. Ja niin se sattui ymmärtää, etten vieläkään ollut valmis unelmani toteutumiselle.

Minä olen elänyt jotenkin pakonomaisesti autopilotilla koko tämän ajan. Tehnyt asioita tietämättäni mitä teen. Sanonut asioita tietämättäni mitä sanon. Olen kai hengittänyt, kun niin hyvin olen edelleen elossa. Mutta en ole kuitenkaan elänyt. En ole tuntenut, sanonut tai tehnyt mitään oikeasti merkittävää. En ole ollutkaan elossa.

”Minä niin kaipaan minua.”

Minä mietin eräänä iltana ja niin minä sen ymmärsin, miten niin paljon kaipaankin. Kaipaan itseäni. Elämääni. Ja miten niin kauan olen ollutkaan siitä irrallaan. Ikään kuin näkisin kaiken, tuntisin, mutten olisi läsnä. Siltä se kai tuntuu, kun tietää olevansa elossa, mutta ei kuitenkaan ole.

Kaipaan hymyäni ja kehoani. Kaipaan sitä, miten ihanaa oli nousta aikaisin aamulla tietäen onnistuvansa siinä, mitä on tekemässä. Kaipaan sitä intohimoista ja elämäniloista otetta elämään. Kaipaan itseäni ja sitä, kuinka jaksoin vain olla itseäni varten.

Kai kaikki alkoi siitä, kun tajusin miten pitkän matkan olenkaan kulkenut. Miten paljon olen tehnyt siinä siltikään onnistumatta. Aivan kuin koko elämäni olisi saavuttamattomissa. Aivan kuin maa jalkojeni alla olisi juoksuhiekkaa. Aivan kuin yrittäisin mennä ikkunan lävitse avaamatta sitä.

Ehkä minun olisi pitänyt oppia tästä jotain. Etten taas olisi niin uupunut ja jaksamaton elämääni. Ehkä. Mutta jollakin tavalla se kaikki vain iski minuun entistä lujempaa. Tuntui aivan siltä, kuin kaikki ne tunnit mitä olen käyttänyt unelmani eteen, olisivat menneet hukkaan. Olisinko voinut yrittää enemmän? Tehdä enemmän? Ehkä. Ehkä olisin. Ja olisinkin. Mutta en tehnyt. Muutamasta pisteestä jäi kiinni unelmani. Mutta mitä minä sille enää voin tehdä ellen aikakoneella matkustaisi tekemään toisin.

Olen ollut jotenkin niin väsynyt. En ole nukkunut kuukausiin. Ajatellut vain, että jollakin tavalla jokin tai joku saisi minut herätettyä tästä lamaannuttavasta tunteesta. Aivan kuin olisin turtunut elämääni. Mutta pikkuhiljaa alan ehkä ymmärtämään, miksi.

Olen jollakin tavalla menettänyt otteen tästä kaikesta – ehkä jopa elämästäni. En tiedä enää mitä haluan tehdä ja mitä haluan olla. Onko tämä nyt se kuuluisa kriisi, jonka kohtaan vihdoin ja viimein? Riittikö minussa potkua vain neljäksi vuodeksi? Onko tämä asia tosiaan kaiken arvoinen?

Olen pohtinut ja miettinyt niin paljon. Kaikkea sitä mitä voisin olla ja mitä haluaisin elämässäni tehdä. Aina päädyn samaan lopputulokseen. Minusta tulee ravitsemusterapeutti. Olen miettinyt onko se kaikki todella mahdotonta, kun en kykene siihen. Ehkä tämä ei olekaan minun tieni. Vai onko sittenkin? Olen niin paljon pohtinut, ja silti ymmärtänyt, että muutama piste ja olisin päässyt kouluun sisään.

Tällä hetkellä olen tietyllä tavalla uuden edessä. Ikään kuin silloin, kun asetin ensimmäisen kerran valkolakin päähäni ja mietin, mitä elämässäni teen. Silloin valinta oli selkeä: minusta tulisi ravitsemusterapeutti. Mutta silti. Edessäni on niin paljon kysymysmerkkejä. Uudistunut pääsykoe pelottaa minua. Joudun taas aloittamaan kaiken alusta. Mutta luulen, että minusta silti edelleen tulee ravitsemusterapeutti.

Olen jotenkin kai ollut hyvin eksynyt elämässäni. Samalla olen tiennyt, mitä haluan, mutta samalla sen saavuttaminen on tuntunut todella vaikealta ja saavuttamattomalta. Mutta silti katson edessäni olevaa tulevan vuoden lukusuunnitelmaa. Minulla ehkä silti on kipinää jäljellä, ja suurempi potentiaali kuin koskaan.

Nyt pikkuhiljaa alkaa tuntumaan taas elämältä. Siltä, miten ihanalta tuntuukaan nauraa ystävän kanssa lehtikasassa. Siltä, miten hyvältä tuntuu toisen katseen lepääminen silmissäni. Siltä, miten kaipuu itsestäni sai minut taas eloon. Ja siltä, miten edelleen tiedän olevani menossa oikeaan suuntaan kohti suurempaa tarkoitusta.

xoxo, Jenna

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.