VALIKKO
3.4.2017 18:30

Olenko sitä mitä haluan maailmalle näyttää?

Kuinka suuri raja on todellisen minän ja sen minän välillä, jonka tuon ihmisille ulospäin sosiaalisessa mediassa ja maailmassa?

Meistä jokainen haluaa luoda itsestään tietoisesti tai tiedostamattaan kuvan sosiaaliseen mediaan ja muuhun ulkoiseen ympäristöön. Meistä jokainen varmasti tietää, mitä se on. Kun sosiaaliseen mediaan täytyy postata vain täydellisiä kuvia jumppasalilta tai hymy huulilla. Kun ainoat ruokakuvat, mitä sieltä somesta löytyy ovat niitä riisi-kanakomboja eikä mitään lauantaiyön hesemättöjä. Ja meistä jokainen varmasti haluaa, että olemme suosittuja tavalla tai toisella, ja että meistä pidetään. Mutta kuinka kauan sellainen onni kestää, kun kuviin on tullut paljon tykkäyksiä tai meitä kehutaan ulkonäkömme vuoksi? Ei kovin kauan.

Toisinaan mietin pelkääkö ihminen olla ihminen ja täysin oma itsensä? Kun halutaan jatkuvasti suojella omaa sisintä ja omia tunteitaan ei välttämättä päästetä ulos. Ne tunteet ovat vain niitä ihania nauruja ja hymyjä, joita jaetaan muille. Jos sattuu olemaan huono päivä, se pidetään sisällä, eikä sellaista päästetä ulos. Ihminen pelkää riisua suojakuorensa ja olla täysin paljaana. Ihminen ei halua olla vain ihminen, vaan joku yli-ihminen, joka pystyy aina olemaan jotain paljon enemmän ja hienompaa.

Ihmisellä ei ole rohkeutta paljastaa olevansa heikko. Mutta sitä ihminen on. Täysin epätäydellinen. Ihminen, joka epäonnistuu ja murtuu. Ihminen, joka saattaa joskus olla ahdistunut, vihainen, yksinäinen, surullinen, täysin palasina maailmassa. Silti pidämme yllämme suojamuuria – hymyä, jonka takana etsimme onnellisuutta.

Minä saatan antaa itsestäni sellaisen kuvan, että olisin aina kuntosalilla tai treenaamassa. Että söisin vain kanaa ja riisiä ja huoltaisin kehoani ja mieltäni. Kävisin joogassa. Venyttelisin. Opiskelisin ahkerasti. Nauraisin. Iloitsisin elämästä. Olisin itsekurinen. Itseäni rakastava. Iloinen. Yli-ihminen. Onnistuja. Myönnän, kyllä nuo asiat ovat totta. Mutta välillä on niitä päiviä, kun se hymy täytyy väkisin vääntää naamalle, kun sisimmässään ei vain jaksaisi. Välillä on niitä päiviä, kun pakottaa itsensä ylös sängystä, vaikka oikeasti haluaisi vain jäädä koko päiväksi nukkumaan. Välillä on niitä päiviä, kun kanat ja riisit ei kiinnosta ja suuhun saattaa eksyä pulla jos toinenkin. Mutta en minä sitä ihmisille halua kertoa. Että olen heikko. Olen sortunut. Olen epäonnistunut. En halua kertoa, että olen vain ihminen.

Minulla on aina tapana valokuvata kaikkea mahdollista: ruokia, ihania maisemia, kauniita ajatuksia, itseäni, kuntosalia, ystäviäni. Mutta vaikka ne ovatkin elämästäni, niin eivät ne ole sitä aitoa ja onnellista elämää. Ihanaa elämää on se, kun saa nähdä kummilasten hymyt, kun saa itkeä onnesta, kun saa pukeutua pikku-myy kampaukseen ja pyjamaan koko päiväksi, kun saa tuntea rakkautta, kun saa syödä äidin tekemiä lihapullia, kun nauraa vatsakippurassa ystävien kanssa, kun saa olla kotona perheenä, kun yksinkertaisesti saa kokea hetkiä, joita ei tarvitse olla kertomassa heti muille. Sellaista on olla ihminen. Se on aitoa elämää, jossa ei tarvitse olla mitään muuta.

Tähänkin punaiseen huulipunaan ja farkkutakkiin halusin pukeutua vain ollakseni jotain. Ehkä ollakseni minä, ehkä ollakseni jokin muu.

xoxo, Jenna

Kommentit

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.