VALIKKO
2.3.2016 14:31

Sillä matkalla kadotin itseni

Meillä jokaisella on matka, se voi olla kivinen, mutkikas, suora, kylmä, pelottava, kaunis tai pimeä, mutta se on matka, joka jokaisen on kuljettava – se on matka itsensä luokse. Olen iloinnut, itkenyt, vihannut ja rakastanut. Olen kulkenut tämän matkan pääsemättä koskaan perille. Olen kadottanut itseni. Syvästi.

Olen aina yrittänyt olla jotain ihan muuta kuin, mitä oikeasti olen. Olen yrittänyt luoda itselleni rooleja, joiden takaa olen kurkistellut muuttuvaa maailmaa. Ylä-asteella yritin kovasti sopia johonkin muottiin; sitä kai kutsutaan sellaiseksi ”haluan olla samanlainen kuin paras ystäväni”-muotiksi. Aloin käymään läpi hänen ongelmiaan ja hänen ilojaan. Puhuin samalla tavalla kuin hän. Yritin hymyillä ja menestyä koulussa yhtä hyvin kuin hän. Totuushan on ettei se tuonut minua yhtään lähemmäksi itseäni. Päinvastoin. Minä olin jonkin ihmisen huonosti tyylitelty kopio.

Olen yrittänyt tehdä samoja asioita kuin muut ihmiset. Olen halunnut sulautua joukkoon, mutta silti olen halunnut olla erilainen. Omalla tavallani. Olen halunnut luoda omia mielipiteitäni ja olla omanlaiseni ihminen. Silloin olin vahvasti jotain muuta kuin nyt – elämäniloa täynnä oleva ihminen. Nyt elän suorituspaineissa, arjen raskaissa askelissa, tulevaisuudessa, joka haluaa tarttua menneisyyteen. Tämä on loputon kuilu.

Olen kokeillut mielipiteitäni politiikassa. Halusin tulla yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Ihan tosi. Minä, joka ei edes tiedä mitä sote-uudistus tarkoittaa. Niin minä liityin osaksi kaikenlaiseen vaikuttamiseen ja halusin saada oman ääneni kuuluviin. Kaikki ihmiset ympärillä olivat parempia kuin minä, he tiesivät kaiken. Se poliittinen minuus sai unohtua. En edes jaksanut yrittää.

Olen yrittänyt olla niin paljon: maailmanpelastaja, iloinen väritabletti ympäröivien ihmisten keskellä, seikkailunhaluinen, alkoholisoitunut teiniprinsessa, tunnollinen opiskelija, hyvä ja rakastava ihminen. Olen halunnut olla yhteiskunnallisesti hyväksytty. Olen ylisuorittanut. Ja kaiken päämäärättömän elämän keskellä, olen murtunut tuhansiksi palasiksi ja kysynyt vain itseltäni: ”Kuka sai minut muuttumaan?”. Olen kadottanut itseni. Arkeen, suoristupaineisiin, maailman valloittamiseen, oman onneni etsimiseen.

Olen elänyt köyhyydessä, ilman isää, riitojen keskellä ja taistellut itsetuntoni kanssa. Olen kulkenut pimeässä. Sitä kai sanotaan pyörremyrskyksi pään sisällä. Se on loputon labyrintti, jossa ei edes ole ulospääsyä. Minut on rikottu. Minut on koristeltu valheilla. Valehtelematta kymmeniä kertoja. Ja mitä muuta rikkinäinen ihminen tekee, kuin rikkoo ympärillä olevaa maailmaa? Olen hymyillyt heikkouksieni läpi ja se heikkous on elämä. Minä olen luovuttanut. Luovuttamisen sanotaan olevan heikkous. Minä sanon sen olevan heikkouksista vahvin. Olen vihannut ympärilläni olevia ihmisiä. Olen kyllästynyt elämääni.

Mutta silti olen löytänyt toivoa. Itsensä etsiminen on tyhjiö, loputon matka. Mutta nyt minä olen tyytyväinen tähän pakettiin, enkä tarvitsisi mitään muuta itseeni, vaikka tiedän, että haluaisin olla enemmän. Mutta en ole. Enkä tule koskaan olemaan.

hhh

xoxo, Jenna

Kommentit

  • Nimetön Batmaninpoika

    Vautsi mikä nainen 🙂 tsemppiä!

     0
    • Jenna

      🙂 kiitos!

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.