VALIKKO
15.10.2018 16:03

Tarina siitä, miksi lopetin välittämästä itsestäni

Mutta se on niin helppoa sanoa, kun ei ensimmäisenäkään aamuna koe vieläkään olevansa riittävästi. Ei vieläkään ole sopivanlainen sellaiseen muottiin, jollaiseen itsensä kokee kuuluvaksi. On jotain täysin mitätöntä. Turhaa. Rumaa. Ahdistavaa. Paskaa.

Se matka tähän päivään saakka on ollut todella pitkä. Se matka, jonka aikana olen taistellut itseni, terveyteni ja hyvinvointini kanssa. Se päivä, jolloin lopetin välittämästä itsestäni, oli samalla elämäni opettavaisinta ja samalla elämäni kovinta aikaa. Olisin voinut kuolla itseeni ja omaan välinpitämättömyyteeni.

En osaa sanoa varmaa syytä siihen, miten kaikki alkoi. Kaikki alkoi niin pimeässä pelossa ja epävarmuudessa, että tiesin siitä tulevan vielä jonakin päivänä jotain varmaa. Kaikki alkoi hiljaa ja pienin askelin, niin ettei kukaan muu näkisi mitä kaikkea pääni sisällä kuohui. En koskaan ollut itsetuhoinen. Oli vain niin pimeää, etten osannut tehdä muuta kuin juosta ja antaa kehoni kokea kaiken tuskan, mitä liikunnan kautta se voisi tuntea. En juurikaan syönyt. En välittänyt siitä, miten minä voin. Välitin vain siitä, että jonakin päivänä minä olisin se kaikkein kaunein ja mahtavin.

Minun täytyi olla tietynkokoinen ja näköinen. Punnitsin ja mittasin itseäni päivä päivältä yhä uudelleen. Samaan aikaan, kun kaikki tuntui vihdoin hyvältä ja oikealta ja olin löytänyt keinon hallita elämääni, samaan aikaan halusin siitä kaikesta pimeästä pois. Halusin hiljentää sen huutavan äänen sisälläni, joka käski minun vain juosta ja punnertaa entistä kovempaa. Pelkäsin itseäni niin paljon, etten edes uskaltanut sanoa jo riittäväni.

Minä vihasin itseäni. Vihasin niin paljon, että olisin voinut juosta satoja kilometrejä, jotta olisin vihannut vähän vähemmän. Vihasin itseäni, kun en ollut mitään. Olin epävarma, huono, epäonnistuja, jota kukaan ei tulisi koskaan rakastamaan, taputtamaan olkapäälle ja sanovansa olevan ylpeä kaikesta siitä työstä, mitä olin elämässäni tehnyt.

Olin sairas. Sekaisin. Täysin päästäni vialla. Niin pimeässä pelossa. Huusin. Itkin. Halusin pelastua. En tiennyt kuinka siitä kaikesta oli tullut niin pakkomielteistä ja kuinka pitkälle olin mennyt. Vaikka ympärilläni oli paljon hyvää, en osannut ajatella kuin itseäni.

Niin paljon vihasin kaikkea sitä, mitä olin. Aina ja kaikessa, mitä ikinä elämässäni kohtasinkaan, siitä kaikesta syytin itseäni. Yhä enemmän annoin itseni vajota syvemmälle mustaan ja pimeään. Olin täysi epäonnistuja. Nolla. Olin kaikkea sitä, mitä kukaan ei koskaan halunnut omakseen. Ajattelin kuinka hyvä ja parempi voisin olla, jos vain olisin. Olisin enemmän jotain muuta, mitä en ollut. En koskaan uskonut riittäväni itselleni.

Ymmärsin, kuinka kaikki ei lopulta ollut minusta kiinni. Kaikki epäonnistumiset, väärät ihmissuhteet, väärät tilanteet ja se pimeä elämä ei ollut minusta riippuvaista. Minä pystyin muuttumaan ja riittämään itselleni. Riittämään niin paljon, että tiesin miten hyvältä tuntuu elää omassa kehossaan ja omassa mielessään täysin kirkkaana ja vapaana kaikesta siitä pimeästä pahasta.

Haluan antaa itselleni vain parasta mahdollista elämää. Parasta ravintoa, liikuntaa, parhaita ihmisiä ympärilleni, maailman parhaita halauksia itselleni, sillä sen kaiken olen ansainnut. Ja sillä sen kaiken meistä jokainen ansaitsee. Sylillisen rakkautta itseltään päivittäin. Sillä elämme täällä vain hetken. Miksi emme eläisi sitä itseämme rakastaen?

Nyt voin sanoa eläväni. Rakastavani itseäni niin paljon. Välitän kaikesta siitä mitä olen ja mitä koskaan tulen olemaan. Sillä kaikesta huolimatta olen kaikista mahtavinta, onnellisinta ja ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Kuva: Arto Tapio
Lue myös tämä
Matkani syömishäiriöstä syömishäiriöön

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.