VALIKKO
30.7.2019 10:16

Ulkonäöllä on väliä

Maailma on yhä enemmän ulkonäkökeskeisempi. Minun maailmani on ollut sitä aina. Ulkonäöllä on aina ollut minulle väliä. Niin kauan, kunnes tajusin, ettei näin aivan olekaan. Tämä on kasvutarinani siitä, miten ulkonäön merkitys oli minulle tärkeämpää kuin mikään muu.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin palvelevani tietynlaista identiteettiä. Minut oli ahdettu boksiin. Minut oli ahdettu boksiin, jossa minun piti olla tietynlainen. Sellainen hyvin kiltti ja aikaansaava ihminen. Minut oli ahdettu mahtumaan sellaiseen boksiin, joka sai ilmankin tuntumaan raskaammalta. Mutta minä halusin mahtua.

Olen aina ollut hyvin hoikka. Joskus vähän liiankin. Sillä kaikki tämä ulkoapäin asetetun identiteetin kanssa taistelu, pakotti minut pysymään siinä samassa muotissa vuosia. En voinut lihoa. En voinut muuttua. En voinut olla mitään muuta kuin sitä, mitä minulta odotettiin: langanlaiha, malli, tuleva timanttipäinen missi.

Minua kiusattiin sen takia, koska olin tietynlainen. En ollut niin kuin muut. Olen aina ollut hieman hoikempi ja pidempi. Olen aina ollut jollakin tavalla erilainen. Ja siitä syystä olen ajatellut, etten riitä. Etten riittäisi yhtään mihinkään. Mutta jos edes saavuttaisin jotain tai tekisin jotain suurta, voisin olla enemmän.

En koskaan kestänyt sitä, kuinka ulkonäköäni kommentoitiin – varsinkaan negatiivisesti. Muistan, kuinka erään kerran painoni lähtikin nousuun. Muistan, kuinka olin siitä todella häpeissäni ja vihainen itselleni. Ja siitä kaikki alkoi. Jatkuva kyttääminen. Mittaaminen. Punnitseminen. Päiväkirjani oli täynnä merkintöjä siitä, kuinka tänäänkään en ollut riittävän sopivaa numeroilla laskettuna.

Minä niin häpesin kaikkea sitä, mitä näin itsessäni. Häpesin niin paljon. Jätin paljon asioita tekemättä sen takia, ettei minun tarvitsisi tuoda häpeääni julki. Tein paljon asioita, jotta voisin piilottaa häpeäni. Juoksin. Lakkasin syömästä. Mittasin. Punnitsin. Olin yhä enemmän ja vahvemmin tukehtumassa ahtaaseen boksiini, joka piti minua lujasti otteessaan.

Mitä eniten muistan, on häpeä. En tuntenut mitään muuta. Ja sen kaiken häpeän vuoksi, halusin edes jollakin tavalla olla riittävää. Peitin häpeääni loputtomilla suorituksilla ja huomionhakuisuudella. Silti mikään ei riittänyt.

Minä niin kovasti yritin selviytyä. Kertoa itselleni, että kelpaan. Mutta niin paljon, kun minua rikottiin ja satutettiin, en voinut löytää pakokeinoa ahdistuksestani muuten kuin syyllistämällä itseäni. Ajattelin, etten kelpaa. Että kaikki olisi jotenkin minun syytäni. Että minussa on jotain vikaa ja minun on muututtava.

Niin alkoi fitness-buumi. Tuli mukaan vieläkin kovemmat treenit ja tiukempi dieetti. Tuli mukaan niin paljon kaikkea sellaista mahtavaa, joka sai minut voimantuneeksi ja tuntemaan itseni riittäväksi. Elin niin pakonomaista ja kurinalaista elämää, että minuun edes sattuu ajatella. Mutta silti jollakin erikoisella tavalla se sai minut edes hieman enemmän riittämään itselleni. Pystyin edes johonkin.

Olin niin vahva. Olin niin huipulla. Niin huipulla, että yhden horjahduksen jälkeen olin naama edellä syvemmällä kuopassa kuin koskaan ennen. Ja sieltä pohjalta kesti nousta. Monta vuotta. Mutta sinne kuoppaan horjahtaminen sai minut ymmärtämään ja oivaltamaan jotain. Ulkonäöllä on väliä – jos haluaa menettää mielenterveytensä ja oman sisäisen äänensä.

Käytin niin paljon aikaa omaan ulkonäkööni. Käytin niin paljon aikaa siihen, että tuijotin vain itseäni peilistä. Olin pelkkiä virheitä ja numeroita. Käytin niin paljon aikaa itseeni. Enkä silti koskaan huomannut, miten paljon riitän juuri sellaisena kuin olen.

On ollut ahdistavaa mahtua boksiin, johon tuntuu tukehtuvansa. On ollut riittämätöntä elää muiden odotuksien mukaan. Olen ollut liikaa kiinni siinä, millaista arvostusta saan muilta, vaikka todellisuudessa suurimman arvostuksen saan itseltäni, ja sen ajatuksen myötä olen pystynyt elämään vapaampaa elämää.

Olen niin paljon suorittanut. Yrittänyt osoittaa, että kaikkien muiden odotusten täyttäminen, täyttäisi myös minut. Mutta sitten olen oivaltanut, ettei riittävyys synny ulkoisista suorituksista, vaan siitä mitä ihminen sisimmässään jo on. Ymmärsin, miten paljon minulla on vielä annettavaa itselleni. Ja miten paljon enemmän olenkaan kuin pelkkää ulkonäköä.

Jossakin kohtaa vain lakkasin välittämästä. Päästin irti. Hyväksyin oman keskeneräisyyteeni, omat virheeni ja oman sisäisen kauneuteni. Annoin olla. Ja oli hyvä niin. Ja sen myötä löysin arvostuksen itseäni kohtaan. Ja se arvostus on se rohkeuden ja sisäisen voiman kruunu, jota kannan ylpeänä ja nöyränä, riippumatta siitä mitä teen, vaan näyttämällä sen mitä todella olen.

Tänä päivänä ulkonäköni on ennen kaikkea minulle itselleni. Kaikki se, mitä elämässäni teen, on minua itseäni varten. Tänä päivänä voin ilmaista itseäni ulkonäölläni, olla meikit kasvoilla tai ilman. Tänä päivänä minua ei haittaa, vaikka olisi selluliittia tai hiukset sotkussa. Olen saanut rauhan. Olen löytänyt itseni. Olen löytänyt omaan sisäiseen kotiini.

Olen hyväksynyt itseni. Hyväksynyt sen, ettei minun tarvitse korjata tai muuttaa sitä, minkä olen jo hyväksynyt. Kun katson itseäni peiliin, en näe virheitä. En koe häpeää. Näen kauneinta itseäni. Ja olen helvetin ylpeä siitä.

xoxo, Jenna

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.