VALIKKO
25.5.2018 19:07

Voiko onnellisin ihminen olla onnettomin?

Jossakin vaiheessa elämää tulee se hetki, kun samaan aikaan on kaikkea ja samaan aikaan pitäisi tuntea olevansa maailman onnellisin, mutta silti samaan aikaan haukkoo hiljalleen happea keuhkoihin ja työntää itseään eteenpäin aivan kuin painavinta muuttolaatikkoa viimeisillä voimillaan. Silloin kun elämä tulee vastaan, sitä putoaa niin pohjalle ettei olisi osannut arvatakaan.

Minulla on kaikkea. Kaikkea mistä en olisi koskaan elämäni vaiheessa osannut edes unelmoida. Niin paljon kerralla olen saanut, etten oikein itsekään ymmärrä miten onnelliseksi tämän kaiken minut pitäisi tehdä. En tiedä hyppisinkö kiljuvia kärrynpyöriä vai halaisinko itseäni oikein kunnolla, jotta jollakin tavalla ymmärtäisin sen miten onnekas tässä elämäni vaiheessa olen.

Elän luultavasti elämäni onnellisinta aikaa. Aikaa, jolloin minulla on kaikkea mitä tarvitsen ja kaikkea minkä olen ansainnut. Silti samaan aikaan mietin, onko minulla siltikään tarpeeksi tai kestääkö tämä onni ikuisesti? Olenko minä siltikään niin onnellinen kuin luulen olevani?

Jos jotain elämässä olen oppinut niin sen, ettei onnea voi ostaa. Vaikka kaupasta lähtisi mukaan ne täydellisimmät kengät, niin se onni kestää vain hetken. Onnea ei tarvitse etsiä, se on ihmisessä itsessään. Onnellisuus on elämäntapa. Se on sellaista aivan pientä rakkautta elämälle ja ihmisille joka päivä, joka leviää ympärilleen kuin taikapölynä.

Minähän olen onnellinen. Vai mitä?

Sitä minä kysyn itseltäni päivittäin. Olenko todella? Olenko todella onnellinen kaikista ihanista ihmisistä ympärilläni, jotka ovat tukeneet ja kannustaneet minua elämään juuri sellaista elämää, jota haluan elää? Olenko todella onnellinen ja ylpeä siitä, että ennen kuin edes valmistuin sain jo työpaikan hyvien suosituksien ja kovan uurastamisen takia?

Minä olen onnellinen. Kaikesta. Mutta samaan aikaan olen myös todella väsynyt.

Olen suorittanut todella paljon elämääni. Elänyt muiden ehdoilla. Elänyt suorituspaineissa. Olen tehnyt ja mennyt ja ollut tunnollinen. Kun ensimmäistä kertaa elämässäni kuitenkin saavutan jotain täysin omin ehdoin ja omilla taidoillani, se saa minut tuntemaan itseni voimattomaksi. Väsyneeksi. Uupuneeksi. Ja silti samaan aikaan todella onnelliseksi. Niin onnelliseksi, että en tiedä ovatko valuvat kyyneleeni onnesta vai elämäni kohtaamisesta uudestaan.

Ehkä kyse ei ole kuitenkaan siitä etteikö elämässä olisi tarpeeksi, vaan kuinka tyytyväiseksi se minut tekee. En haluaisi sanoa olevani onneton, sillä minun kuuluisi olla onnellinen. Minun kuuluisi olla sitä ja tätä ja tuota enkä saisi laisinkaan olla mitään muuta.

Ehkä elämässä on kuitenkin kyse siitä, että olemme onnellisia ja tyytyväisiä vaikka elämästä puuttuisi kaikki se, mitä onneen uskotellaan tarvittavan. Ja vaikka elämässä olisikin kaikki se, ei se anna ihmisille automaattisesti onnea. Onnellisuus on jotain, mikä syntyy sellaisina hiljaisina hetkinä, kun ymmärtää miten kiitollinen elämästään voikaan olla.

Minä tiedän olevani onnellinen. Vaikka toisinaan se tuntuu vaikealta ymmärtää.

Kuvat: Petteri Kaakinen

xoxo, Jenna

Kommentit

  • Anette

    Vitsi just piti myös kirjotella omia ajatuksia onnellisuudesta! 😀 Se on kyllä semmonen aihe, mistä kaikilla tuntuu olevan vähän erilainen käsitys.

     1
    • Jenna

      Aijaa 😀 Ja niinpä! Kirjoita ihmeessä, haluan lukea sun ajatuksia aiheesta 🙂

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.