VALIKKO
1.10.2019 18:31

Ymmärsin olevani itseni ainoa odotus

Meiltä ihmisiltä vaaditaan niin paljon enemmän koko ajan. Heti kun synnymme, meidän odotetaan elävän, hengittävän, itkevän. Meidän odotetaan kävelevän, nauravan, hymyilevän. Meistä halutaan luoda onnistuneita menestyjiä, jotta pärjäisimme elämässä. Ja silti, niin paljon mietimme omaa olemassaoloamme. Syitä siihen, miksi olen ja mitä haluan olla?

Olen ajatellut paljon itseäni ja elämääni. Ajatellut sitä, mitä ja miksi olen tässä juuri tällaisena? Niin ihmisenä. Mutta silti niin kaukana ihmisyydestäni.

Olen istunut pimeässä. Itkenyt häpeääni. Itkenyt elämääni. Tuntenut kuinka raajojani vedetään joka suuntaan, jotta minun pitäisi olla niin paljon kaikkea. Minun pitäisi. Täytyisi. Olla enemmän kaikkea sitä, mitä en todella ole.

Olen ajatellut, että tällaistako sen elämän täytyy olla, etten haluaisi enää elää itsessäni ja muiden toiveiden täyttämisessä? Etten haluaisi enää elää elämässäni. Sillä niin ahtaaksi kävivät seinät ja raskaaksi ilma.

Olen aina ollut se, joka kuuntelee kiltisti. Se, joka keskustelee. Se, joka myöntyy. Se, joka tekee kaiken, jotta muilla ihmisillä olisi paljon parempi olla. Olen ollut se ihminen, joka niin paljon on tehnyt ollakseen enemmän ja parempaa.

Olen ollut se ihminen, joka on ahdettu nelisivuiseen boksiin tukehtumaan. Se ihminen, jonka ääriviivat on piirretty väärinpäin. Se ihminen, joka on odottanut olevansa hyvin paljon muiden odotusten ja toiveiden kaltainen.

Olen niin paljon halunnut miellyttää muita. Olla se vihreä tyyppi, joka ei kitise ja valita yhtään mistään. Se aina yhtä iloinen ja tunnollinen. Se, joka enemmin piilottaa oman totuutensa hymyyn kuin kertoo olevansa hauras ja särkyvä keskeneräisyys. Se, joka palvelee muille minulle asettamaa identiteettiä.

Olen oppinut olemaan muita varten. Olen oppinut, että kaiken sen jälkeen mitä olen elämässäni tehnyt, olisi enemmän elämää muille kuin minulle itselleni. Niin sen ymmärsin, että vaikka kuinka yritin ja yritän edelleen, kukaan ei tule koskaan huomaamaan sitä.

Miksi ihminen ahtaa itsensä vääränkokoisiin kenkiin ihan vain kompastuakseen?

Minusta piti tulla paljon kaikkea sitä, mitä muut minusta odottivat. Tuntuu edelleen aivan siltä, että elämässä epäonnistumiset saavat ihmiset pettymään minuun. Enkä minä haluaisi tuottaa pettymystä. Vaan yrittää paljon enemmän. Haluaisin näyttää olevani vahva ja kokonaisempi ihminen.

Olen niin kauan elänyt muiden ehdoilla, muiden toiveista käsin. Nuollut ihmisten perseitä. Vain, jotta minusta pidettäisiin jonkun toisen ihmisen kaltaisuutena. Eikä sellaisena kuka oikeasti olen. Mistä edes tietäisin kuka minä olen, sillä kaikki on minulle jo valmiiksi asetettu? Kun minusta on tehty tällainen: kiltti, tunnollinen, viaton, rauhallinen, iloinen ihminen. Ja juuri siinä muotissa olen yrittänyt tunnollisesti elää.

Niin sen ymmärsin, miten paljon olen elämääni jättänytkään elämättä. Miten niin paljon olen tehnyt valintoja ja jättänyt tekemättä ihan vain ollakseni jotain kaikille muille mutten itselleni. Tuntuu kuin elämäni olisi heitetty hukkaan. Vaikka tiedän sen olevan vasta alussa.

Niin sen ymmärsin, kuka elämääni elää, jos en minä? Kuka elämääni elää, JOS EN MINÄ?

Kenen luvan tarvitsen siihen, että saan elää itselleni ja itseäni varten? Kenen odotuksia oikein täytän tullakseni kokonaiseksi? Kuka minulle saa sanoa, mitä saan olla ja mitä en? Ei kukaan.

Olen oppinut hyväksymään ja antamaan niiden asioiden olla, mitkä ovat ollakseen. Oppinut, ettei elämän olemassaoloa tule muuttaa yhtään täydellisemmäksi tai vähemmäksi kuin mitä se jo nyt on. Sillä kaikki loistaa juuri siinä loistossaan, mihin ne on luotu.

Ymmärsin olevani itseni ainoa odotus. Minä. Olen itseni ainoa syy, tarkoitus, toive, odotus, täyttymys ja tarve. Minä olen se, jonka tarkoitus ei ole mahtua yhtään mihinkään.

Haluan, että elämässäni on merkitys. Että teoillani on merkitystä. Että kaikki se, mitä elämässäni teen tekee myös minusta kokonaista, arvokasta ja täyteläistä. Enkä onnistu siinä, jos jatkuvasti mietin mitä muut minusta ajattelevat.

Olen ymmärtänyt, että me kaikki lopulta päädymme samaan paikkaan. Että me kaikki lopulta olemme samaa tuhkaa. Eikä siinä vaiheessa enää millään ole merkitystä. Mutta jos vielä nyt voin tehdä elämästäni merkityksellisen, elämän joka on itseni arvoinen, niin MINÄ TEEN SEN. Minä helevetti soikoon teen sen ilman, että kukaan tulee sitä minulta pyytämään tai vaatimaan.

Minun ei tarvitse elää muita varten, ainoastaan itselleni. Ja sen ääneen sanominen tuntuu vapauttavalta. Aivan siltä, kuin syntyisin uudelleen. Ilman kenenkään odotuksia siitä, että oppisin tuntemaan, kävelemään tai nauramaan. Aivan kuin saisin itse luoda maailmani ja elämäni. Ja niinhän se on. Ovat ääriviivani nyt valmiit uudelleen piirrettäviksi ja maailmani täysin avoinna kaikelle sille, minne se minua johdattaa.

xoxo, Jenna

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.