VALIKKO
29.10.2017 21:11

Mä oon paljon arvokkaampi kuin ykskään tarpeen tullessa avattava roskapönttö #METOO

#metoo

Minä nauroin kun luin ensimmäisen #metoo teksin. Minä ihan oikeasti nauroin. En siksi että musta olis yhtään hauskaa se, että jotakuta on ahdisteltu – en missään helvetin nimessä. Mä nauroin, koska se on niin arkipäivää. Ja sit mä säikähdin omaa reaktiotani ja sitä totuutta mikä siinä piili, nyt oonkin nauranut  tai hymähtänyt ahdistuneesti aina, kun oon nähnyt sen hästägin.

Onko ahdisteltu? Missä on ahdisteltu? Montako kertaa? Mä en ees tiedä mitä tähän sanoa, montako kertaa oon juossut karkuun tai saanut paniikkikohtauksen on ehkä helpompi kysymys. Montako kertaa mua ahdisteltiin kun olin alaikäinen? Kun olin 16? 13? Kuinka moni ihminen halus mua kun olin seittemännellä luokalla, just täyttäny 13, ihan kakara? Mä en enää edes muista, en tiiä muistinko silloinkaan. Moni. Aivan hemmetin moni.

Tyttö hei nyt rauhoitut mä hädin tuskin koskin
sitä paitsi itse istuit siihen viereeni”

Bussissa. Bussipysäkillä. Junan käytävällä. Metrossa. Lentokentällä. Konsertissa. Keikkajonossa.  Pizzeriassa. Kaupassa. Kaupungilla. Ostoskeskuksessa. Lenkillä. Kuntosalilla. Tasavertaisessa ihmissuhteessa. Koulussa. Sosiaalisessa mediassa; instagram, sc, facebook. Baarissa, jatkoilla, etkoilla.

Huudeltu. Kuiskailtu. Provosoitu. Hiplattu. Lääpitty. Puristeltu. Kourittu. Pussattu. Suudeltu. Nuoltu. Otettu kiinni. Pidetty paikallaan. Yritetty ottaa mukaan. Käsketty olla hiljaa.

Mä oon huutanut, mä oon jäätynyt, mä oon juossut, raivonnut, pelännyt, ignoorannut, itkenyt, kertonut, varoittanut toista, ollut hiljaa, ihan vitun hiljaa.

Eikä se oo mikään läppä -no yleensä sitäkin- kun kerron että eniten vihaamani ihmistyyppi on se about klo 22 perjantai-iltana esiintyvä alkoholin turvottama, punakka keski-ikäinen mies, joka on avannut kauluspaidan ylimmät napit, mikä haisee kaljalle ja kuselle. Mä en yritä vahvistaa stereotypioita seksuaalisesta häirinnästä, mä tiedän että läheskään aina se ei mene niin että aikuinen mies kattelee teinityttöä, mä puhun mun omasta kokemuksesta.

Mun ei tarvitse mennä seisomaan punaisen tukkani ja verkkosukkahousujeni kanssa syrjäisemmille kaduille baarien takana puolilta öin perjantaina, kun ei tarvitse kuin seistä kofeiinin voimalla bussipysäkillä, klo 15:40 ja johan joku luulee, että mä haluan kuulla mulla olevan hyvät tissit. Mä tiedän sen, mä niin tiedän että ne on mulla, mun, mussa kiinni, minä. Että vielä piti näyttää että missä ne mun tissit on, ilman tätä ulkopuolista apuakin olisin tiennyt. Mutta nyt mä mietin ehkä aina, että olispa kiva laittaa taas se vaateyhdistelmä, mutta ai hitto, en mä uskalla, voi, kykene, pysty, kun mua ja mun kroppaa tullaan kuitenkin taas halveeraamaan sanoilla ja niillä käsillä millä ei tasan ole lupaa koskea.

”Kohta pidetään hauskaa.”

Niinpä. Hauskuus elää siinä lääpityssä, häpäistyssä, halveeratussa kropassa onkin aina ihan kamalan hauskaa. Etenkin siinä hetkessä, kun joku toinen miettii yhtä aikaa että miten hauskaa sillä oliskaan leikkiä niin kuin muovimissillä, barbilla.

Kun mä luin ensimmäisen #metoo:n mä nauroin, sit mä säikähdin, mä säikähtin että mä oon tässä nyt yhdeksässä vuodessa tullut immuuniksi jollekin niin väärälle, kuin seksuaaliselle häirinnälle. Mutta en mä ole, mä en vaan halua olla hiljaa, mä haluan myös sanoa että mä oon paljon arvokkaampi kuin ykskään tarpeen tullessa avattava roskapönttö. Ja niin olet sinäkin.

No, #metoo.

(Samuli Putro Kohta pidetään hauskaa on mun mielestä oikeesti biisinä todella hyvä, siks oon vähän pahoillani et lainasin sitä tähän.)

Kommentit

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.