VALIKKO
21.3.2018 10:43

11kk maksatragediaa

Huhtikuussa mä jouduin ylävatsakivun takia Tukholmassa St. Göransin sairaalaan. Maksa-arvot koholla, mononukleoosi testit positiivisia. Diagnoosina mononukleoosin aiheuttama vaaraton mutta saatanan kipeä maksatulehdus. Viis päivää sairaalassa jossa kukaan ei puhu sun omaa kieltä, mutta se morfiinitippa auttoi kyllä selviämään myös siitä ahdistukseen. Pääsin kipulääkkeiden voimalla toipumaan ihanan host perheeni luo.

Toukokuussa olin noin kaksi viikkoa lähinnä kuollut lahna alakerran huoneessani. Portaiden nousu eskaloi kipua. Nauraminen koski niin että meinasi itku tulla. Ei mitään muita oireita. Ruoka ei maistunut ja nukuin valtaosan ajasta. Ja heräsin aina ne pääsykoeartikkelit naamalta. Maksa-arvot nousivat, mutta elimen toiminnasta kertovat arvot olivat okei.

Lensin kotiin noin viikoksi sairastamaan. Olin äitienpäiväviikonlopun kotona, mutta aloin oksentaa jatkuvasti. Maanantaiaamuna 15.5 menin yksityiselle lääkäriasemalle josta sain oirekuvauksellani pikalähetteen keskussairaalaan. Yleisvointini oli huono, oksentelin, silmäni olivat jo keltaiset ja kun maksa-arvot olivat ylittäneet 700 siirryin sisätautiosastolle.

Mulla ei rehellisesti ole kovin paljon muistikuvia siitä viikosta keskisuomen keskussairaalassa. Muistan oksentaneeni sängystä lattialle mustikkajogurttia usein, että äiti on laittanut mun hiuksia ja että oon lukenut niihin pääsykokeisiin. Ja tapellut osaston ylilääkärin kanssa siitä että minähän menen pääsykokeisiin. Perjantailta muistan että tyttöystäväni oli tulossa ja hakenut mulle viljattoman valinnan munkkeja. Ja että mulle kerrottiin että mut siirretään tänään Meilahden elinsiirto- ja maksaosastolle Helsinkiin. Ne raivarit siitä että minähän en lähde minkään pusutaudin takia Helsinkiin. Vaikka siinä vaiheessa mun todellinen tilanne oli paheneva maksan vajaatoiminta, mutta enhän mä sitä tajunnut. Mutta muistan itkeneeni yhdelle hoitajalle sitä etten pääse pääsykokeisiin ja tämä on vastannut: ”sinuna keskittyin selviämään hengissä.”

Perjantaina mut siirrettiin lanssilla Meilahteen. Muistan että se alkumatka oli aivan hirveää kun koski niin kovaa, sain jotain lääkettä ja sit onkin loppu reissu ja oikeestaan loppureissu vanhan Ritvamaksan kanssa vähän pimennossa.

Sunnuntaina tyttöystäväni on ollut kylässä. Muistan tästä tasan sen miltä ne gluteenittomat hillomunkit on näyttänyt siinä sängyllä.

Oon kuulemma sanonut koko vklp ja maanantain että tänne ei saa tulla, en halua nähdä ketään ja ollut todella vihainen. Noh, olin aivan myrkytystilassa että ihmepä tuo.

Tiistaina oon laittanut äidille viestiä meinigillä ”jos haluut nähdä mut hengissä nii tuu sit.” Äiti on tullut. On luettu satuja ja laitettu lettejä.

Keskiviikkoaamuna oon ollut niin kuutamolla ja sekaisin, äiti hälytti lääkärin ja alle puolen tunnin päästä oltiin teholla laittamassa kaulaan kanyyliä.

Oon sanonut äitille että tää on ihan paska elokuva, et mä en haluu kattoo loppuun. Ja se lääkäri on kuulemma sanonut että tätä ei nyt jätetä kesken tai tässä elokuvassa on tosi huono loppu.

Iskä on tullut. Mars-hoito on aloitettu, se toimi, se ei toiminutkaan. Elinsiirtolistalle. Uudestaan mars-hoitoon.  Torstain ja perjantain välisenä yönä äitille ja iskälle on soitettu että mut laitetaan nyt pohjoismaiselle hätäapulistalle. Perjantaina löytyi maksakanditaatti ja irrotustiimi lensi katsomaan onko se mulle hyvä. Ja illalla tuli soitto että maksa on priimaa ja tyttö saliin. Ja lauantaina mä muistan syöneeni vesimelonimehujäätä.

Kesäkuun alku meni soitellessa sossun kanssa kelaan ja muihin lafkoihin. Lääkäreitä tuli ovista ja ikkuinoista ja ite tahkas ihan lääkkeissä jotain maksaopasta ja yritti selvittää että onko mun odotettu elinikä nyt vielä vuosi vai kymmenen. Ja että mikä vittu se koko maksa on.

Sit tuli hyljinnän epäily ja biopsia. Ei hyljintää. Mutta sit oli bakteeri-infektio ja 39c kuumetta. Ja olin allerginen kolmelle antibiootille. Sit tulikin taas hyljintäepääily, biopsiaa, no se oliki sit hyljintä. Viis päivää niin paljon kortisonia että pikku-ukot tanssi sängyn laidoilla ja mulla oli niin paljon energiaa et kävelin päivittäin noin 10km pitkin meilahden pihoja. Sit vielä biopsiaan kun se saattoi kuitenkin hylkiä. Mut ei enää.

Juhannuksena mut siirrettii keskisuomen keskussairaalaan, olin siellä yhden yön ja pääsin kotiin.

Loppu kesäkuun mostly kävelin ihan hirveesti kävelykenkkejä kun mitään muuta ei saanut tehdä ja energiaa oli kortisonin takia hitosti. Ja söin. PALJON.

Se kortisoni. Se oikeesti kerää nestettä. Se turvottaa. Se kerää kiloja.

Heinäkuussa olin ensimmäistä kertaa päivystyksessä todella kovan kivun takia. Katsottiin kaikki kuvat ja ultrat, mikään ei ollut pielessä, eli opioideja vaan, kyllä se helpottaa.

Viikon päästä uudestaan. Ja vielä kolmannen kerran. No, se on sit leikkauksen jälkeistä hermokipua. Kyllä se menee pois.

Elokuussa odotellaan että kipu menis pois. Juostaan psykiatrisella sairaanhoitajalla, syödään pirusti kipulääkkeitä.

Syyskuussa aloitin avoimen yliopiston. Valitin kipua, syö lisää opioideja.

Lokakuussa opiskelin, söin kipulääkkeitä, itkin edelleen psykiatrisella sairaanhoitajallani.

Marraskuussa lopetin sairaslomani kesken, aloin käyttää kaiken vapaa-aikani töissä koska oli niin pakotttava halu ja tarve tehdä asioita joista tykkäs. Ja tuntui sille että se auttaa. Aivan suoraan työnsi pois sen miten paska olo oli ja teki töitä, opiskeli, oli kaikkialla ja aina yhtä hyvä.

Joulukuussa sama laulu jatkui. Muutin 15. päivä lopullisesti Tampereelle. SItä ennen olin asunut fifty-sixty kotona ja tyttöystävälläni. Tai siis käyny välillä kummassakin ja mennyt töihin.

Just ennen joulua mun kivut paheni taas, valkosolut oli tosi huonot ja kävin neljä kertaa kolmessa päivässä Jyväskylässä sairaalassa. Ei vieläkään mitään syytä, mutta lähete Taysin kipupolille oli kuitenkin jo tehty.

Tammikuussa olin varmaan melko systemaattisesti töissä ja lääkärissä. En ikinä oo mennyt töihin silloin jos oon epäillyt että joudun ottamaan vahvaa kipulääkettä, mutta kun pääsee töihin, tekemään omaa juttua, niin ei oo paskaakaan väliä vaikka on aika pahaolo kun saa tehdä sitä mistä tykkää. Vaikka sit illalla olis toimintakyvytön siitä konttaamisesta ja nostelusta. Tammikuusta olinkin sit muutaman viikon ihan sairaslomalla kun kivut oli niin pahat. Olin kahdesti acutasssa. Viis päivää osastolla.

Sain kuulla että kipuni on kroonista. Lääkkeellä joka aloitettiin pyritään saamaan 20-30% pois.

Helmikuussa aloitin unelmaduunin yksityisellä työnantajalla, ja arki alkoi käymään kätevästi. Säännölliset ja chillit työajat, oli aikaa tehdä muutakin ja elää siinä samalla.

Maaliskuussa sit iski tuo nivuskipu mistä kirjoitin, olin viikon neljällä osastolla kahdessa sairaalassa, hermokipuni paheni aivan saatanalliseksi eikä mikään lääke auttanut enää yhtään. Ei pystynyt. Siitä enemmän edellisessä postauksessani. Koska mua ei voinut siinä kunnossa kotiuttaa gastropolilta kotiiin vaan mut siirrettiin psykiatriselle osastolle.

Mikä on mun mielestä ehkä parasta mitä on tapahtunut. Koska mä hajosin. Mä romahdin. Mä en enää edes muista miten pärjätään, vaikka koko mun elämässä mä en ole mitään muuta tehnyt kun pärjännyt ja selvinnyt.

Hätäleikkauksena maksansiirto, siitä kuuleminen jälkeenpäin, krooninen hermokipu mihin ei olla vielä keksitty apua, psyykkinen hajominen, romahdus, ahdistus, pelko. Ei pysty. Maaliskuu nyt täällä selviämässä. Turvassa.

Mun maksa täyttää ens tiistaina 10kk ja toimii hyvin. Hermot ja tämä tyttö ei.

Kommentit

  • Nimetön Nimetön

    Huhhuh. Nää sun postaukset on vaan sellasia että hiljaseks vetää ja tosi hankala edes yrittää kuvitella mitä käyt läpi! En kyllä osaa taas muuta kun pitää sulle peukkuja pystyssä ja toivottaa tsemppiä kaikkeen <3

    Mun piti laittaa sulle Instassa kommentti siitä mahtavasta elefantista tai jostain jättielukasta joka tallusti sen My Storyn läpi mut en jostain syystä saanu laitettua viestiä. No se oli kuitenki mahtava se jättielukka. (Siitä on pari viikkoo ainaski.)

     0
  • Anette

    Huhhuh. Nää sun postaukset on vaan sellasia että hiljaseks vetää ja tosi hankala edes yrittää kuvitella mitä käyt läpi! En kyllä osaa taas muuta kun pitää sulle peukkuja pystyssä ja toivottaa tsemppiä kaikkeen <3

    Mun piti laittaa sulle Instassa kommentti siitä mahtavasta elefantista tai jostain jättielukasta joka tallusti sen My Storyn läpi mut en jostain syystä saanu laitettua viestiä. No se oli kuitenki mahtava se jättielukka. (Siitä on pari viikkoo ainaski.)

     0
    • Sara Kuparinen

      Kiitos!!!

      HAHAH nauroin ääneen elefantille, luulin jo et olin ainoo kenestä se oli paras :—-D

       0
  • Reetta

    Oot aivan järjettömän upea tyyppi! Kuten Anette sanoikin, näiden asioiden edessä menee melkein sanattomaks. En ees kykene ymmärtämään mitä käyt läpi. Aivan hirvittävän paljon tsemppiä! <3

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.