VALIKKO
8.8.2019 11:01

5 TÄN VUODEN PASKINTA JUTTUA

Rakas Totuuden kaipuussa – blogin Pinja inspiroi minutkin pohtimaan tätä vuotta hieman toisesta perspektiivistä – tai ehkä just siitä mistä tulee usein valitettavasti eniten tiirattua.

Lähtökohtaisesti vuosi on ollut upea; olen mennyt kihloihin, muuttanut kihlattuni kanssa yhteen, hankkinut pitkästä aikaa lemmikin ja saanut nauraa.

 

Ensimmäinen ehdokas

No, vuoden paskin reissu on ollut ambulanssilla kivunhoitoon Acutaan -no siellä virtas oxycontit jatkuvasti- mutta sitten siirrettiin jatkohoitoon Taysiin ja KAPPAS VAAN sai enää burana 400mg ja tramadol 50mg. Ei siinä, mutta mulla on kotonakin kipukohtauksen hoitoon paremmat lääkkeet. Enkä varmaan makais lanssissa oksentamassa kivusta jos oma sänky, kipulääke ja Greyn Anatomia olis riittävä apu. Kahden vuorokauden päästä järjestin kohtauksen ja lähdin kotiin paremmille apajille.

 

Kipupolin erityislääkäri käyttäytyi paskamaisesti ja potkaisi ulos kipupolin hoidon piiristä.

Voi yks vitun PETTERI MAUNU. Voit ajatella, että olen kamala kun mainitsen lääkärini nimeltä negatiivisessa sävyssä, mutta mielestäni on täysin oikein kirjoittaa oikeasti ja rehellisesti liioittelematta tai mustamaalaamatta kyseistä lääkäriä. Olin siis kipupolin asiakas vaikean, 24/7 hakkaavan keskivartalon hermokipuni takia, jos et ole lukenyt blogiani ennen, kipu alkoi siis hätäleikkauksena tehdystä maksansiirrostani 05/2017.

Kipupoli ja YSP1 ovat vastanneet kivunhoidostani siitä asti, kun 6kk helvetin jälkeen tajuttiin, että sairaalaan vievä kipuni ei ole ohimenevää leikkauskipua. Siellä on yritetty tosissaan, mutta ikävä kyllä mikään lääkitys ei ole auttanut. Siinä on kyllä se yli kahden vuoden paskin asia, mutta koitetaan nyt eritellä näitä kokemuksia.

Ensin em. lääkäri eväsi hoidon, jonka toinen kipulääkäri oli kirjoittanut osalle kipualueestani tehtäväksi. Sitten tulee: ”on sellaista kipua mille ei vaan voi mitään.” Kysyn lääkkeitä joista olen kuullut hyvää, kysyn puudutushoitoa, kysyn kehonsisäistä hoitoa, kysyn että kannattaako minun etsiä lääkäri jolla on luvat lääkekannabikseen. Ja: ”sinua ei voida auttaa” tulee päin naamaa. Minä itkin, itkin kuin viimeistä päivää ja lääkäri puhuu minulle loukkaavaan sävyyn, ei kerro miksi kivunhoitovaihtoehdot eivät ole mahdollisia vaan jatkaa tutkimatta toteamustaan, että kipupoli ei voi tehdä mitään. Kerron, että Acutasta käskettiin hakemaan kipupolilta läpilyöntikipuun lääkettä, koska päivystyksessä ei pystyttä auttamaan tarpeeksi, koska kipu on krooninen, ei akuutti. Vaikka se olisi kohtaus mikä vie tajun.

Minä siis vain itkin kauhuissani, minä pelkäsin sitä hetkeä ja pelkäsin tulevaisuutta. Itkin kädet sylissä enkä saanut sanottua väliin enää mitään. Ja lääkäri aloittaa:

”Miksi sinä olet minulle vihainen?

”Miksi sinä olet vihainen hoidolle?”

”Miksi sinä olet vihainen koko julkiselle terveydenhuollolle?”

Sävy oli vittuileva, pelottava, kamala, etenkin kun itkin ja itkin, enkä ollut vihainen, vaan hädissäni. Ja sama mantra uudestaan. Onneksi kihlattuni oli mukana ja sanoi sanat, joista läheiseni terapeutti sanoi kuullessaan tapauksesta suunnilleen, että hyvä! Lääkärille jolla ei ole ammattitaitoa kohdata potilasta, pitääkin sanoa vastaan ja valittaa.

Reissu loppui:

”Huumelääkkeistä voi mennä psykoosiin, et saa” oli kauniimmin muotoiltu vastaus. ”No niin mennään tästä kivustakin.” Ja sitten poikaystäväni talutti minut ulos.

Ja mitäpä, soitin viikko pari sitten kipupolille, että käyttämäni hermokipulääke ei sovi minulle enää, ja toisen lääkärin kanssa on todettu, että se on lopetettava. Kohta kipupolin sihteeri soittaa takaisin ja kertoo, että minut on potkaistu pihalle kipupolilta, koska heillä ei ole enää mitään hoitoa mitä ehdottaa.

Olen ollut järkyttynyt, vihainen, kauhuissani, vittuuntut, epätoivoinen, katkera, raivoissani… Kuka helvetti meitä kipupolitaita hoitaa, mihin meidän pitää mennä, kuka meistä kantaa huolen, kun Lyricalla ei saadakaan poistettua kaikkia ongelmia, ja potilas heivataan ulos KIPUpolilta, mikä on monen ainoa turva.

 

Hemoglobiini monta kuukautta alle 80. Kuulostaa pienelle, mutta terrorisoi elämää jatkuvasti ja jokaisella alueella.

Naisten hb:n pitäisi olla about 130, ja toki Ferritiinien -todellisten rautavarastojen- arvo on 10-150 µg/l. No, itselläni oli 2.

Tämä oli täydellisesti tiedossa lääkäreilläni ja hoitavilla tahoilla; soittelin ja kerroin että pyörtyilen, olen valkoinen kuin lakana, en näe selkeästi kun huimaa… Tipahtelin jatkuvasti ja paleleminen ei loppunut. Se väsymys ei ollut enää mitenkään päin normaalia, en olisi uskonut, että paha anemia voi aiheuttaa olon, jonka kanssa oikeasti pelkää kuolevansa. Ja eipä tuo loistamaan lähtenyt jatkossakaan; rautaa tiputeltiin, Acutassa lääkärit sekoilivat ja luulivat että rautainfuusio oli ollut 2vko eikä 2pv sitten, ja pamauttivat osastolle saamaan verta. No taas rautaa, mistä voin pahoin. Ja lopulta joku uskoi, että mun hb nousee kunnolla vasta kun saan verta.

Ensimmäistä kertaa ikinä hb oli yli 140, seuraavalla kerralla 104 ja näin kaksi kuukautta myöhemmin ollaan taas siinä 80:ssä. Tietysti rauta on vielä paha uudelle maksalle. Jes.

 

Hormonikierukka helvetistä

Kiitos sen muka helpon ja yksinkertaisen ehkäisyn, olen valunut verta jatkuvasti viisi kuukautta ja kärsinyt menkkakipuja ja -kramppeja muistuttavasta kivusta joka ainoa päivä. JOKA PÄIVÄ. Onni onnettomuudessa, että vaihdoin alkuvuodesta ympäristöystävälliseen kuukuppiin, mutta ilo on aika lattea verrattuna tähän hormonisirkukseen.

Sanottiin että parinkolmen kuukauden kohdalla olo normalisoituu, mutta yllättäen meikä ei kuulunut  siihen onnekkaaseen kastiin. Odotin viisi kuukautta että tilanne helpottuu ja kroppani rauhoittuu. Mutta ei, touhu vaan pahenee.

Huomenna saadaan päivämäärä siitä eroon pääsemiselle ja ainakin tsekkaus, onko koko kierukka enää lähelläkään alkuperäistä paikkaansa. Se on meinaa seilannut mystisesti paikasta toiseen, ja melko radikaalisti häirinnyt oloa ja elämää. NEVER AGAIN.

 

Ja se ikuinen itseinho <3

Voitte ajatella että vuoteni on ollut verrattain hyvä, sillä en ole kokenut menetyksiä tai suuria elämänmuutoksia väärään suuntaan. Mutta voitte uskoa, että kun kaikkien edellä mainittujen taustalla on 24/7 hakkaava kipu, post traumaattinen stressi, jatkuva vaikea ahdistus, paniikkihäiriö ja taas rajusti päätään nostava syömishäiriö, ei tämä elämässään turvallisesti istuminen ole ollut ihan helppoa.

Kolme kertaa olen ollut psykiatrisella osastolla, ensimmäiset viikot melkein peräkkäin. Olen repinyt ihoni rikki ja ottanut arpia, olen oksentanut ahdistuksesta ja oman käden kautta, olen itkenyt todella paljon ja hyperventiloinut pimeän vessan lattialla. Olen pyörtyillyt. Olen maannut sängyssä kykenemättä mihinkään, olen syönyt lääkkeitä ja olen joogannut. Olen ravannut juttelemassa terapiassa, kriisityöntekijöille ja sairaanhoitajalle. Olen laihtunut, olen ollut nälissäni, olen syönyt jäätelöä kahdella kädella, olen paastonnut ja oksentanut ja syönyt taas että koko paska alkaa taas alusta. Olen painanut enemmän kuin koskaan ennen. Olen yrittänyt auttaa itseäni niin säännöllisillä päivärutiineilla kuin hierojakäynneillä, ripsipidennyksillä ja kauniilla vaatteilla jotka ansaitsen.

En ole nähnyt peilissä tänäkään vuonna sitä nuorta naista, jota sanotaan kauniiksi ja vartaloa kehutaan. En ole ulkonäkökeskeinen tai tavoittele mitään tiettyä ulkonäköä tai ihannetta, mutta itseäni en voi katsoa peilistä tai kuvista tuntematta oloani kuvottavaksi. Enkä ole koskaan kokenut muuta, toki välillä olen viihtynyt kehossani hieman paremmin, mutta se onkin oravanpyörän huippu; mitä enemmän elämäntavat menevät metsään, sitä enemmän pidän ulkonäöstäni.

Minulle on ollut hemmetin kova paikka alkuvuonna lääkkeiden vuoksi 10kg nestelasti kertymisestä vartalooni. Ostin uusia vaatteita ja itkin kun osa vanhoista jäi pieneksi. Tämä tuntuu näin kirjoittaessa ja ajatellessa niin pienelle asialle valittaa, mutta joka päiväinen itseinho, syömisestä ja liikunnasta ahdistuminen, jatkuva kroppansa vahtiminen ja ajattelu vahvistavat vaan itseinhoa johon olen itseni kymmenessä vuodessa kietonut.

 

Että sellainen vuosi tällä kertaa, toivottavasti loppu vuosikin menisi ilman suuria hätiä. Ja ehkä jossain vaiheessa voisi olla helpompi hengittää.

Ota tästä haaste jos inspiroi! Laita mulle kommentteihin linkki sun postaukseen vuoden shiteistä, luen mielelläni!

 

JHETKENKETKU:n löydät Facebookista! 

Instagramissa olen aktiivinen käyttäjällä @Pullankuvatus!

Kommentit

  • mobs

    Vittu mitä paskaa. Toivon niin maan pirusti ihmettä/onnea sun kipujen, psyykkeen ja yleisen kärsimyksen hoitoon. Inspaat jatkuvasti käsittelemään omaa kipuilua taistelunarvoisena asiana, joten kiitos sinun raaoille teksteillesi. Ihanaa, ettet ole hiljaa.

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.