VALIKKO
12.10.2017 20:04

Aina niin vitunmoinen kiire jotain tekemään

kymmenen vuotta sitten taisit 
ensimmäisen kerran 
luvata itselles et kiireesi 
joskus vielä hellittää

Mä tiedän että Pihkan ja Myrskyn lyriikat on elämä. Mä olen kaksikymmentä ja feelaan niin paljon noita sanoja että ahdistaa entisestään. Mä istun tässä Pendolinossa Tampereelta Jyväskylään, kello on 19:14 ja mulla on tässä nyt puolitoista tuntia aikaa kirjoittaa blogiin ja yrittää saada auki taas yks valtavasti ongelmia tuottava sosiaalipsykologian e-kirja.

Enkä mä meinannut päästä tänään edes sängystä ylös sitten mitenkään. Siinä vaiheessa kun kello on 10:45 tavallisena torstaina ja meinaa itku tulla kun pitäis alkaa äkkiä keittämään kahvia ja suorittamaan hengittämisen oheistoimintoja, ei kauheen vahvasti mene. Stressihartiat aiheuttaa ikuisuushedarin ja lihakset on jumissa eilisistä salitreeneistä, verenpaineet nousee kun miettii että milloin ehtii heittämään seuraavat treenit. Ei tänään.

Tänään nousin sängystä, luin muutaman artikkelin, söin, pakkasin omaisuuttani, istuin luennolla, hain ruokaa ja kahvia ja juoksin junaan. Oon yhdeksältä oikeessa kaupungissa ja puol kybältä kotona. Huomenna mulla on aamulla lääkäriaika, sen jälkeen verikokeet. Ainiin se fysioterapia. Siitä tuhatta ja sataa juoksemaan kotiin että ehtii pakolliseen opiskeluchattiin yhdeksitoista. Tässä vain pohdin että milloinkohan sitä kuvittelee ehtivänsä syödä, -aamupala nyt on muuttunut jo absurdiksi vitsiksi, mutta esim. lounas olis cool.

Tää on aika yleinen kuvaus siitä miten mä vietän sairaslomaani. Mun mielestä on kiva olla ja mennä, tulla ja tehdä. Mä rakastan to do -listoista viivojen ylivetämistä, mutta joskus v ä s y t t ä ä. Mä oon ollut jo monta vuotta käsittämättömän väsynyt siihen jatkuvaan suorittamiseen, että aina pitää olla menossa. Että priorisoiminen tarkoittaa tekemisen nopeuttamista ja nopeampaa kahvin juomista.

priorisoiminen tarkoittaa tekemisen nopeuttamista ja nopeampaa kahvin juomista

Millonkohan siitä tuli normi että go with the flow ja calm down muuttui vaan kliseiks mitkä instagramin kuvateksteinäkin saa hermot repeämään. Ja mä en nyt tarkoita sitä etten ikinä tajuais tehdä mitään ”omaa” tai jotain mikä saa mut onnelliseks. Itseasiassa enhän mä muuta teekkään – mut mä en tiedä miten muotoilla yleisesti korrektisti se, että munhan on pakko suorittaa elämääni, että mä oon ihan tosissani kun sanon että sitä kuolee jos lopettaa elämisen.

Lukion jälkeen hankitaan kolmannen asteen tutkinto. Mitäpä minä sille voin että pääsykokeiden päällä se meteoriitti tippui päähäni enkä saanut näyttää mihin viiden kuukauden erryday opiskelullani oltais päästy. Jos ei pääse sisään yliopistoon -tai niihin pääsykokeisiin- niin sitten opiskellaan sieltä mihin pääsee ja heti kun pystyy. Minä avoimesta yliopistosta, ainakin ne perusopinnot, nyt. Pieninä hetkinä silti pysähtyy miettimään että voiko olla koulukuntoinen jos on just elinsiirretty, vetelee hyvissä bentsojen ja kipulääkkeiden välitilassa, rääkyy hermokipuaan, mitä nyt siinä vielä yhdestä posttraumaattisesta stressireaktiosta. Kunhan ei jää opinnoissa jälkeen, kunhan valmistuu alle kaksseiskana ja pysyy mukana yhteiskunnan olettamassa elämänkulussa.

Ei kukaan ole sanonut mulle että mun pitää mennä yliopistoon. Että mun olis pitänyt kirjoittaa laudaturia, eximioita (ja kielet), -oli varmaan suvun kollektiivinen shokki että ees keksin yrittää ylioppilaaksi. Kukaan ei sano että mun pitää lenkkeillä päivittäin. Tai käydä kuntosalilla. Mä tässä vaan pohdin että minkä takia ne on sitten niin käsittämättömän tärkeitä, itsestäänselviä asioita?

Mulla on välillä vaan vähän ikävä sitä että kirjan lukeminen tai lehden selailu, sarjamarathon (joita kyllä kaikkia harrastan) ei aiheuttais joka kerta akuuttia ahdistusta siitä, että nyt teen kyllä jotain ihan typerää ja että pitäis vähän psyykata ja alkaa tehdä jotain järkevää. Siinä ei paljon auta että joku wellness-fitness pörriäinen tulee kertomaan miten tärkeää on heittää välillä jalat kohti kattoa ja tehdä jotain rentouttavaa ja tyhjentää pää – mä en ihan oikeesti kestä nähdä enää yhtään aikuisten värityskirjan mandalaa, tai epäilen pimahtavani lopullisesti. Mun mielestä on varsin ironista ja järjenvastaista että kaipaan käsittämättömästi lomaa ja lupaa olla tekemättä mitään, vaikka oon oikeesti ainakin kahdeksan kuukauden sairaslomalla!

Ja silti tuntuu etten voi mennä yhtäaikaa kahdeksaan ilmansuuntaan; ymmärtää mitä mun elämässä tapahtuu -joku psyykkinen toimintakyky, mikä se on?-, mennä verikokeisiin ja lääkärikäynneille, kuntouttaa kroppaani ja treenata, opiskella, nähdä kavereita, yrittää hoitaa paperiasioita kuntoon (esim. ees yks erä sairaspäivärahaa olis kiva), ylläpitää sosiaalisia suhteita sukuun ja niihin ketkä ei oo konkreettisesti lähellä, ja noh, siinä ohella ehtiä vaikka vähän elää.

Voisko opetella kävelemään ja hengittämään yhtäaikaa ilman suorituspaineita? Tai voisko mun toimintakyky ja kognitiiviset taidot palautua kohta normaaleiksi, alkaa olla ikävä sitäki fiilistä kun kaikki ei oo vain yhtä isoa lääkekoomaa tai kieltämisen defenssiä, järjetöntä tarvetta suorittaa.

poltan kalenteris uunissa 
räjäytän puhelimes mikrossa

Kommentit

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.