VALIKKO

HETKENKETKU

11.6.2018 19:31

Ison ikäeron sisarusten laatuaikaa

Mun pikkusisko on mua kolmetoista vuotta ja kymmenen kuukautta nuorempi. Se, joka on yhtä kikseissä kun meillä on samanlaiset sukat. Ja puoli vaatekaappia. Kenen kanssa tapellaan äidin 30vuotta vanhan kreppiraudan omistusoikeudesta. Ja jaetaan kristillisesti kynsilakkoja aina kun muutan uudelleen kotona hengittämisen välillä.

Mä olin seiskalla kun toi synty. Musta, mun lapsirakkaudesta ja kroonisesta vauvakuumeesta olis varmasti tullut äiti alle 18-vuotiaana, ellei tuo vauvakuumeen tappaja olis tullut meille huutamaan. Maailman rakkain pieni ihminen. Se kenen lässytykseen menee hermot, mutta silti parasta on räkättää päällekäin lattialla kun kumpikin kutittaa ja heittää suoraisesti paskaa läppää. Me koilotetaan yhdes anatuden swägii ja käytetään -melkein- samanlaisia himmeit addun verkkatakkei.

Pieni prinsessa, orava ja ainakin majavan luonneroolin omaava muksu. Samalla niin kahjo ja fiksu, – itkettänyt allekirjoittanutta pitkin kevättä lukutaidollaan. Lapsi joka syttyy kaikille ideoille ja on messissä heti kun saa frendin mukaan. Ja mä haluan olla sellainen sisko, joka ei vie oikeutta olla oma itsensä ja tehdä vähän hassuja juttuja ”isonakin tyttönä.” Joskus leikitään kasvomaaleilla ja aikaan saadaan todella kaunis pantteri ja toisinaan ihan sairas versio Arielin Ursulasta.

Mä muutin kotoa ekan kerran kun olin 16 ja pikkusisko 2. Siitä huolimatta me ollaan läheisiä. Se tietää että mä rakastan sitä enemmän kun ikinä mitään muuta, ja että aina sen mukaan paljonko on omia voimavaroja, mä haluan jakaa niitä siskollekin. Joskus kävellään eskariin, joskus shoppaillaan ja joskus luetaan iltasaduista noloja pilaversioita.

Mä haluan olla turvallinen aikuinen. Ja samalla se kenen kans voi aina jakaa ne tyhmimmät ideat.

Mä toivon että meidän 13vuoden ikäero on tarpeeksi pieni, että pikkusisko uskaltaa teininä ja aikuisena purkaa tuntemuksiaan, ja tajuaa että mä todella tiedän mitä tarkoittaa kun on vaikeeta, paskaa ja haluais vaan kuolla. Ja kun ympärillä ei muunlaisia frendejä olekkaan.

Sisko ja äiti oli viikko sitten mun luona pienelä lomareissulla. Valittiin varsinaiseksi reissukohteeksi Poliisimuseo, josta löytyikin sit mielenkiintoista ja hauskaa tekemistä joka muigelle.

Riemu on rajaton kun lasten puuhahuoneesta löytyy univormuja koossa 110, 130 ja 150. En tiiä naurattiko jotakuta meistä vai sittenkin muita museovierailijoita enemmän meikäläisen takapuoli lastenhaalarissa, mutta ainakin meillä oli hauskaa!

Meidät on kasvatettu kyllä sellaisessa kodissa, että huonoa läppää, räkättämistä, yhteistä ulkoilua ja pieniä reissuja ei olla jättämässä pois. Me tullaan yhtenäisestä perheestä missä on ollut tosi hyvä kasvaa – 21 vuotta sitten ja nyt. Meillä on äiti ja iskä jotka pitää huolta prinsessoistaan, ja välissä pikkuinen pikkuveikka joka varmaan kaatais karhunkin jos se uhkais jotakuta.

Meillä ei kenenkään tarvitse väkisin kasvaa aikuiseksi tai esittää pärjäävänsä paremmin kun pärjää. Kyllä saa kirkua että a-kirjain ei onnistu millään äikän vihkoon ja siitä eteenpäin olevista kriiseistä vasta saakin, pitääkin puhua. Mä toivon että mun pieni, pieni koulun aloittava siskonikin tietää sen. Aina.

Koska mä unohdin sen joskus, että ei tarvii olla robotti, vaan pitää olla ihminen jolla on oma suorituskyky, oma kapasiteetti pärjäämiselle, jaksamiselle. Että ei ole mallinukke eikä psykiatri, että kaikkee maailman vääryyttä ei pidä kantaa yksin.

Että yks tällainen pieni ihminen, niinkun jokainen meistä oikeesti vaan on, on oikeutettu olemaan just niin kaunis, ihana ja ainutlaatuinen kuin vaa pystyy. Mä toivon ettei kukaan iso tai pieni ihminen unohda sitä, etenkään nyt kun luokkien ja koulujen vaihdot, kotoa muutot ja ne putoamiset kun homma ei toimikkaan, nousevat taas pintaan. Sanokaa teidän lapsille, sisaruksille, serkuille, että ne on upeita just noin. Arvostetaan toisiamme, niin ehkä kenenkään pienen lapsen ei tarvitse mennä nukkumaan itkien. Että kenenkään meistä ei tarvitse itkeä sitä upeaa lasta, nuorta, jo aikuista, jolta on viety tila olla oma itsensä. Oma maailmaa arvartava ihana itsensä.

Rakkain siskoni, joka puolesta tekisin mitä vaan, mille haluaisin kertoa kaikki maailman keinot pärjätä maailmassa ja kertoa mitä pitää pelätä, ettei vaan pääse sattumaan mitään. Mutta joka on niin pieni, viaton ja avoin, ettei pysty kertomaan edes miten julmaa koulukiusaaminen voi olla.

Sehän oli vasta vauva ja rakastaa ja ihailee niin pyyteettömästi, hoitaakin jo pienempiään. Oon tästä lapsesta eniten kiitollinen ja ylpeä ikinä.

 

Onko teillä sisarusten kanssa isoja ikäeroja? Onko sisaruksen vanheneminen (koulun alku, yläasteelle meno jne.) aiheuttanut teille melkein ikäkriisin? Millaisia tunteita teillä on herännyt läheisen pienen ihmisen kasvamisesta?

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.