VALIKKO
17.7.2017 16:30

ja miksi mä sain parantua vaikka toiset jossain vaan katoaa

Kirjoittelin pari viikkoa bloggerin puolella ajatuksiani ylös. Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, mulle on tärkeää sekä oman järkeni säilymisen että ihmisten tietoisuuden lisäämisen vuoksi kirjoitella elinsiirron aiheuttamista tunteista. Siksin mä halusin jakaa tän kirjoituksen tännekin puolelle. Että joku vois ymmärtää. Vakava fyysinen sairastuminen on aika helvetin iso paikka ja toisinaan elämä muuttuu siinä hetkessä ihan kokonaan, vaikka ulkopuolelta sitä ei näe ollenkaan.

Siirrännäinen saadaan ottaa keneltä vain aivokuolleeksi todetulta, ellei löydy dokumenttia tai todistajaa siitä, että hän olisi aktiivisesti kieltänyt elimiensä lahjoituksen. Totta kai siirrettävän elimen on oltava hyvässä kuosissa ja sovittava saajan veriryhmään, vaikkakin Suomessa ollaan viimeaikoina onnistuttu siirtämään ainakin niin maksa kuin munuainenkin eri veriryhmien välillä. Elinluovutuskortti tai -appi on edelleen nopea ja varma tapa tuoda ilmi tahtonsa luovuttaa elimiä kuollessaan, lisäksi tahto kannattaa tuoda läheistem tietoisuuteen. 

Pohjoismaiden välillä toimii myös hätäapulista, josta elimiä voi saada nopeammin kolmen vuorokauden aikana. Mä olin ainakin tällälistalla vajaan vuorokauden ennen siirtoa.  

Ei sillä että olis mitenkään henkilökohtaisesti merkittävä aihe, mutta kyllä mua vois ahdistaa entistä enemmän jos ei itsellä olis lompakossa ollut keltaista korttia mikä antaa luvan käyttää mun elimiä uudelleen. Tai jos on jo valmiiks sellainen olo että oot varastanut jonkun elämän, roikut täällä jollain luvattomalla lisäajalla tai että oot etuoikeutettu ilman oikeeta syytä, ei varmaa olis kehdannu hengittää jos ei olis ollut valmis tekemään tätä jollekin muulle. Niitä elimiä meinaa jonotetaan kokoajan ja sit on meitä akuutisti kuolemaa tekeviä joilla on snadisti helvetillinen kiire.

Mä en saa koskaan tietää mistä tää maksa on tullut. Luovuttajan läheiset ei koskaan saa tietää että hänestä tuli onnistunut elinluovuttaja. Mä tiedän olleeni Pohjoismaisella hätäapulistalla, mutta tottakai jonossa myös Suomessa. Mä tiedän että se on matkustanut helikopterissa kylmälaatikossa. Ja että on soitettu: ”maksa on priimaa, nyt se tyttö saliin.”

 Mä en haluais tietää keneltä sain tän, enkä ainakaan että miks hän menehtyi enkä miten paljon hänen peräänsä on jääty huutamaan ja itkemään. Mut mä kind of haluisin et hänen läheisillään olis mahdollisuus nähdä mut. Mun mielestä olis cool voida kirjoittaa vaikka anonyymi kirje joka siirrännäisen lahjoittaneen läheisten olis mahdollista halutessaan lukea. Kertoa et mä oikeesti tarvitsin sen maksan, sen priimaks kuvatun elimen. Et mä olisin kuollut samaan aikaan kun täytin kakskymmentä ilman mitään varoitusta. Että mä oon ihan käsittämättömän pahoillani et heidän ystävänsä, lapsensa, rakkaansa on kuollut, mutta että mä yritän elää hänenkin puolestaan. Oikeestaan, jos jotain sais tietää siirrännäisen antajasta, mä haluaisin tietää mistä hän unelmoi. Koska jos joskus vuoden tai muutaman päästä ainoa mitä mä tästä kannan on yks arpi ja lääkitys niin se on aika helvetin vähän tästä kaikesta mitä se mahdollistaa. Mä saan toteuttaa mun unelmia, vaikka mä ensin luulin etten koskaan saa juosta marathonia tai reissata Afrikassa. Jossain vaiheessa mä voin elää niin täysillä kun haluan, niiin lujaa kuin elävät voi. Sitä paitsi ainakin tajuan taas elämästä vähän enemmän kun muut tai ainakin enemmän kun minä aiemmin. Sen takia mun mielestä olis oikeudenmukaista ja reilua voida tehdä se mistä mun maksan antaja haaveili. Halusin tai en, mä tuun elämään loppuelämäni sen faktan kanssa että mun kropassa on elin, jonka ensimmäinen kantaja on kuollut. Että mun elämässä on ollut vaihe jossa oli lopulta kyse vaan siitä että kuka meistä kuolee. Eikä sitä voi unohtaa, eikä saa, eikä ainakaan varmaan ees halua. Toisilla on vuosia aikaa hyväksyä se että siirto on tulossa -ja se on silti haastavaa, voin vain kuvitella miltä tuntuis tietää et tää on tulossa- ja toiset ei ees muista elämää ilman siirrännäistä kun sen kanssa on elänyt varhaislapsuudestaaan  asti.

Mä en osaa ajatella että antaisin siirrännäiselle nimen. Vaikka ajatuksena se on herttainen ja varmasti osa monen paranemisprosessia ja siirron hyväksymistä. Ehkä mäkin haluan joskus alkaa kutsua sitä jollain nimellä, toivottavasti en millään wannabee voimanimellä, kuten sissiprinsessalla tai elämännälällä. Goddd. Tosin oon joskus ihan alkuun kirjoittanut lääkepäissäni viestiä Stokiksen päähän ja kutsunut sitä metallisk leberpasteijaks, mutta well, inte.

Ja mun mielestä on tosi outo ja oikeastaan tosi pelottava ajatus että ”juhlistaisi” uuden maksan vuosipäiviä niinko synttäreitä. Mut ehkä siihenkin ajatukseen tottuu ja pidetään sit jotkut ihan crazy isot bileet ja vietetään mun kakskymppiset ja kaksykköset ja sen ekat synttärit. Just nyt se kuulostaa lähinnä vaan sille että järjestäis juhlat sen takia ettei kuollut ja että jollain ihmeellä selvis elossa vielä ensimmäisestä vuodestakin. Tosin mulla on hatara muistikuva et oon tässä elämässä viettänyt monta kosteaa iltaa käytännössä sen takia että ”ollaan kahlattu niin monta vuotta tässä paskassa ja edelleen ollaan elossa” että ehkä niissä pippaloissa ei edes olisi mitään uutta. 😀

Mutta sen sijaan mä oon alkanut ajatella sitä että se toinen ihan oikeasti kuoli ja että mä elän sen takia. Vaikka se miten olis halunnut luovuttaa elimiä, halusinhan mäkin, mutta luoja että oon tajunnut etten olis ollut valmis kuolemaan. Vaikka miten oon kelannut koko elämäni et haluun lähtee täältä vauhdilla ja kerralla, elää täysillä loppuun asti ja kuolla ilman et siihen joutuu laskemaan öitä ja odottamaan että pääsis pois. Mut sit kun se käy lähellä niin tajuaa et ei vittu, mulla on koko homma nii levällää ettei sitä vaan olis voinu jättää kesken. On melko murskaavaa tajuta et mitä tarkoittaa et haluaa elää elämänsä sellaiseen pisteeseen että voi lähteä. Like, jos mä olisin kuollut, mä olisin kuollut ilman että muistan millon olisin sanonut mun pikkuveljelle et rakastan sitä. Mä olisin kuollut niin että en olis hengannut perheeni kanssa about ollenkaan viimeiseen vuoteen, olisin nähnyt ne neljästi vuodessa ja soitellut äidin kanssa satunnaisesti. Mä olisin kuollut ilman et olisin uskaltanut kahdenkymmenenkahden kuukauden rakastamisen jälkeen luottaa ja alkaa seurustella yhden täydellisen naapurintytön kanssa. Gosh, mä olisin kuollut kertomatta mun vanhemmille et oon by the way rakastunut ja että mun elämässä on joku tosi tärkeä ihminen. En mä halua kuolla ja jättää jälkeeni vaan rikkinäisiä ihmisiä ja epätoivoa kun kukaan ei tajuais että mitä helvettiä on tapahtunut.

Ehkä hetken osas pelätä kuoleman lopullisuutta. Vaikka en mä tiedä onko tässä elämässä ikinä tulossakaan tilaisuutta muodostaa tervettä suhdetta kuolemaan.

Mä tiedän et mulla oli autoimmuunisairaus minkä takia mun maksa oli 80-90% kuollut ja loputkin niin paskana ettei siitä voinut mitään sanoa. Mut silti mä en voi kun verrata itseäni ja maksaani siihen, kuka officialisti kuoli ja jonka maksa oli pelkkää priimaa. Ja mulla on aivan selvä mielikuva Pohjois-Norjalaisesta nuoresta miehestä, millä on ruskee tukka ja joka nauraa sen frendien kanssa laskettelukamoissa. Sellanen about kakskutonen, täyttä elämää elävä jätkä millä pitäis olla kaikki ovet auki terveeseen ja upeeseen elämään, sellaseen missä mennään talvilomalla Alpeille ja marraskuussa Santa Monicaan ja opetellaan surffaamaan. Kellä on fysioterapeutiks tai eläinlääkäriks opiskeleva tyttöystävä ja labradorinnoutaja ja kihlasormukset piilossa. Vaikka mä en tuu ikinä tietämään kuka se lahjoittaja oikeasti oli tai millaisesta tilanteesta hän lähti, mä vaan toivon et voisin pyytää anteeks sitä et maailma on vitun julma ja epäoikeudenmukainen ja sit kiittää että sain kuitenki tsäänssit elää.

Voin kans sanoa et tilannetta ei vielä pelasta se, että joku joka ei tajua mitä akuutti elinsiirto käytännössä siirretylle voi tarkoittaa vetää jonkun: ”Ihan hirveästi onnea! Niin paljon onnea! Eihän sitä aina voi kun onnitella kun toinen on elinsiirtoon päässyt! On se niin ihanaa! Onhan onnistunut elinsiiirto onnekkaampi satttuma kuin lottovoitto! On varmasti kuin vauvan olisit saanut! Onnea onnea onnea ja ihanaa!” Sillai kiitos kauniista ajatuksesta mutta jos toinen ihan suoraan sanoo heti alkuun että tätä ei kyllä voi ottaa vielä onnenpotkuna niin siinä vaiheessa olis toivottavaa tukkia nokkansa. Varmasti joku joka sitä elintä olisi jonottanut ja odottanut ja elämänlaatu olisi noussut niin osaisi arvostaa noita sanoja ihan erilailla, mutta vaikka itsekin on oikeasti onnellinen elämästä niin edelleen joku elinsiirto tuntuu lähinnä syyltä miks tää on näin helvetin vaikeaa ja kipeetä. ”Joo no mä kun en kyllä noita lapsia tässä myöskään halunnut.”


On ehkä mahdollista huomata että oon miettinyt puolipäivää että pitääkö tässä mennä sairaalaan vai ei kun ei enää kipulääkkeet auta, mutta eiks aina sanota et asioista puhuminen auttaa ja että on parempi oksentaa ajatukset ulos eikä tehdä niistä hirviöitä. Ja mä en ehkä halua hirviömaksaa, vaikka se miten just nyt tuntuu sille että mun ihon alla on osa kuollutta ihmistä, joka syyllistää ja haluaa vastauksia siihen et miks ihmiselämä on niin julma.

Joskus on aivan paskaa tajuta et jos meinaa joskus kerätä itsensä niin on pakko myöntää itselleen tosiasioita, vaikka ne olis ihan perseestä ja pelottavia. Ja vaikka ne hajottaa joka ainoa päivä uudestaan ja enemmän, vaikka toisinaan tuntuu ettei voi myöntää enää yhtään kertaa miten paskana on koska kelaa ettei vaan jaksa enää kerätä itseensä. Psyykata ja hymyillä ja hengittää ja sanoa et: ”Kyllä tää tästä, kokoajan menee paremmin.”

Tajuta et 99% niistä ihmisistä ketkä kysyy et miten sulla menee amt kysyy sen siks että se on moraalinen pakko jos toinen on ollut sairaalassa. Että ethän sä nyt niille voi sanoa et ”luulen että kuulun siihen 70-80% jotka selviää ensimmäisestä vuodesta hengissä, jaksan käydä kävelyllä, mutta oikeestaan mun elämä on aivan totaalinen helvetti.” Mut jos sä joka kerta suu avaamisen välissä saat psyykata ittees olemaan itkemättä tai parkumatta, huutamatta, hyperventiloimatta, pyörtymättä, alkamatta nauraa maanisesti tai avautumatta fiiliksistäs tai kertomatta mehukkaita prosentuaalisia tai lääketieteellisiä detaleja mitä kukaan ei halua kuulla, on aika kuluttavaa hymyillä ja sanoa: ”ei mitää erikoisia, ihanjees, kyl tää tästä kokoajan paremmin!” – kokeile saatana itse ottaa vatsaasi kipeä haava, ihmeellisiä ja jatkuvia kipuja mihin mikään ei auta, millon joku kramppaa tai tuntuu siltä kuin joku porais sun sisäelimiä, kohta vihloo ja sit epäilet et sun loputkin elimet on pettänyt. Kokeile hei ihan vapaasti elää sen faktan kanssa et oot saanu lisäaikaa elämässsäs sillä että joku muu on kuollut ja sä kannat 1,4kg sen kropasta mukanas. Kokeile raahaa sitä ja sitä ahdistusta ja pelkoa siinä elämässä mistä on just menny pohja. Missä sun pitäis nyt asua ulkomailla tekemässä kahta duunia, olla näinä päivinä muuttamassa opiskelukaupunkiisi lukemaan unelmiesi alaa yliopistoon, olla hankkimassa kahta lihavaa ja harmaata kissaa, treenata ja alkaa miettiä mitä pakkaat parin viikon Kroatian lomalle parhaiden ystäviesi kanssa. Sellasia pikkujuttuja, mistä tajuat sun elämän rakentuvan. Ei siitä että soittelet itku kurkussa palvelunumeroihin kahden maan välillä ja rääyt että pitäis vaihtaa sosiaaliturva maasta toiseen, saada saikkupäivärahaa ja että ei kenelläkään oo enää varaa hakea kolmen ja puolensadan lääkkeitä jos niistä on maksettu jo monta tuhatta. Että saisko sen erityiskorvauksen. Että oon niin helvetin erityistapaus että voinko saada sittenkin hetken normaalia elämää. Kuulemma se alkaa noin vuoden kulutttua. Oon valmis ottamaan testierän koska en kohta muista millaista se on.

Mun akuutista elinsiirrosta tulee ens yönä seitsemän viikkoa ja just nyt on ehkä se hetki kun on loppu psyykkaamiseen ja kuntoutumiseen ja paranemiseen, kun ei vaan jaksa ajatusta että ”kyllä tää tästä.”

mutta silti vähän pelottaa, et mikä seuraavaksi romahtaa.

Oletko sä luovuttaja? Ootko koskaan ajatellut millaista olisi elää saadun elimen kanssa? Vai löysinkö ehkä toisen siirron saaneen? 🙂

Kommentit

  • Nimetön Nimetön

    Huippua, että kirjoitat! Se on iso lahja kaikille muille. Kaikkea hyvää toipumiseen ja elämääsi! Toivoo: Pienen kollegasi äiti

    • Sara Kuparinen

      <3 kiitos paljon! minä kirjoitan. valtavasti voimia ja onnellisuutta teidän pienelle ja koko jengille!

      • Nimetön Kollegan äiti

        ❤ Kiitos!

      • Nimetön Nimetön

        ❤ Kiitos!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.