VALIKKO

Kolmen kuukauden comeback eläväks

Kolme kuukautta sitten mä olin lojunu viikon uuden maksan kanssa ja tajunnut näyttäväni heroiinikoukkuiselle Peppi Pitkätossulle, näytin just sille et viikossa oli lähtenyt 14kg ja olin just jakanut ensimmäistä kertaa hyljinnänestolääkkeeni itse ja olin aivan varma että menee viikko ja kuolen siihen että syön lääkkeeni viisinkertaisena tai yksinkertaisesti väärinä valmisteina. Ei sillä että ajasta mitään muistaisin, mutta whatsapp viesteistä on hyvä etsiä häilyviä faktoja niinkin absurdeista ajoista.

Silloin mä uskoin pääseväni seuraavalla viikolla kotiin, mutta hahaha in your face bitch, vietinkin vielä seuraavaat neljä viikkoa tulemassa hulluksi Meikussa.

Hitto että mä pelkäsin kokoajan että joku tulee sanomaan mulle että ”ohoh nyt sä tyttökulta kyllä potkaiset tyhjää” tai ”älä huoli, sulla on nyt enää vaan munuaiset paskana ja syöpäki on vasta pikkuaivoissa että poistetan en niin saatat elää viitisen vuotta ennen kun sairastut alzhaimeriin ja kuolet lopulta Klamydiaan.” Et hei, rakkaat Meikun hoitajat ja lekurit, keittiötyöntekijät -kiitos siitä että yrititte aktiivisesti aina tarjota mulle sitä mansikkajogurttia, yks anafylaktinen shokki olis epäilemättä työpäivää piristänyt- ja siistijät -oh well, anteeks jos aiheutettiin kiusallisia tilanteita eräänä lauantaina- tajutkaa nyt herranjumala sanoa niille potilaillenne ettei ne enää kuole akuutisti mihinkään. Mä ihan oikeesti luulin ne kaikki viikot mitkä pyörin siellä ympyrää, että oon kuolemaan tuomittu ja on epävarmaa että pääsenkö ikinä hengissä kotiin. Että sen sijaan että mumistaan: ”huomisen labrat scheeman mukaan blablablaolenmaksakirurgijaliiankunniallinenpuhumaansuomea” niin sanokaa nyt pls ettei oo enää mitää hätää siinä vaiheessa kun tilanne on sellanen.

Siinähän makaat siinä sängyssäs (paitsi et hartiat ja selkä on jo niin paskana että itku tulee jos makaa sängyssä) ja vollotat että kissas muuttaa pois ettet kuole johonkin helvetin toksoplasmaan. Älä matkusta. Älä juo alkoholia. Älä edes ajattele tupakkaa. Paitsi et älä muuta ajattelekaan kun sitä että miten kipeesti tarviit sen ahdistusröökin (mallun punaista ketjussa noin kaks tuntia) tai oikeestaan sellasen toisinaan elämänpelastavan kännin missä lentää kolmesti naamalleen etsiessään vessaa ja jää tanssimaan Pauli Hanhiniemen Muutkin mokaan kertosäettä koilottaen.

Älä matkusta ulkomaille. Älä enää muuta kotiisi Tukholmaan tai ainakaan mene hakemaan tavaroitasi sieltä. Älä ota tatuointiasi. Älä vaan nosta mitään mikä painaa yli kaksi kiloa. Älä imuroi. Älä mene mustikkaan. Älä mene mihinkään missä on kissa. Älä unohda lääkkeitäsi. Älä nyt herranjumala vaan liho tai varmaan kaikki verisuonesi kalkkeutuvat ja maksasi räjähtää, tarkkaile painoasi ja syö maltillisesti ja terveellisesti ja harrasta liikuntaa. Paitsi että älä nyt ainakaan harrasta mitään urheilua tai  tee yhtään mitään seuraaviin kuukausiin. Varo kaikkia bakteereja huhhhuh ihmiskontaktit ovat vaarallisia. Älä mene ostoskeskukseen, teatteriin, leffaan, bileisiin, festareille, laivalle, mustikkametsään.

Tai hetkinen, sitähän kuolee jos lopettaa elämisen.

Mä oon viettänyt aikani aika 50-60 Jyväskylän ja Tampereen välillä. Mä oon nähnyt ystäviäni pitkin Suomea, mä oon tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut ihania ystäviä. Oon pyörinyt kaupungeissa, istunut tuntikausia kahviloissa ja kierrellyt kirpputoreja ja jopa sovittanut niiden vaatteita, oon matkustanut niillä julkisen liikenteen busseilla kyllästymiseen asti ja käynyt taidemuseioissa ja kesäteatterissa. Vetänyt irtokarkkeja ja salaattibaarien kanoja saamatta häiritseviä pöpöjä.

Päivät jolloin en ole käynyt kävelylenkillä voi laskea sormilla. Nyt kun kolme kuukautta tuli täyteen olen juossut, riehunut ute gymeillä ja pyöräillyt, tehnyt kotitreeenejä ja tänään olin Kuntomaailman Kiinteytys -tunnilla. Ja hitto että treenit kulkee, fiilis on ihan katossa ja hahaha kyllähän tässä kropassa aika pian näkyy tuloksetkin kun lähtötaso on ihan kalliolta pudonnut.

Mä skippasin kaikki festarit ja katubailandot, baarikeikat enkä oo käynyt terassilla sitä jäävettäni juomassa. Mä en oo käynyt kotonani Stokiksessa enkä oo reissannut sukulaisilla koska aina jossain on se kissa tai sairastunut lapsi. Eniten on sattunut skipata Priden puistojuhla ja Stockholm Pride. Mä nyt missasin viikonlopun Lontoossa (makaamalla sairaalassa) ja kaks viikkoo Kroatiassa matkustuskieltoni kanssa. . Mut jos kaiken akuutin elinsiirtopaskan keskellä kokee ensimmäistä kertaa ikinä sitä maailman sairainta koti-ikävää ja tajuaa samalla ettei kotikoti ole enää koskaan siellä, niin voin sanoa että sattuu. Mut näin niinko ihan faktisesti; jos mun koti ja perhe ei olis viimeistä kymmentä kuukautta ollut Stokiksessa, jos mun koko elämä sosiaaliturvasta vaatekaappiin ja salijäsenyyteen ei olis ollu toisessa maassa, niin tässä vaiheessa ei olis enää katkera mistään mitä ei oo saanut tehdä.

Ylihuomenna on ensimmäinen sosiaalipsykologian luento ja ystäväiseni ovat asettuneet uusiin kaupunkeihin ja on taas kalenterissa kysymysmerkeillä niin hyviä viikonloppuja, bailandoja, reissuja ja lähtöjä ettei meinaa taas todeks uskoa. Rovaniemeltä Italiaan on ihan pitävä slogan loppuvuodelle. Kyllä, kiitos. Se kun elämä palaa normaaliksi on crazyintä ikinä, etenkin kun noteeraa tekevänsä ihan semisti cooleja juttuja aina toisinaan.

Sitä paitsi kuukausi ja kymmenen päivää niin me mennään Lutakkoon huutoulvomaan Taximiehen unelmia ja Nukkaa pietarin. Ja siitä melko pian sit kirkumaan Reeberpahnille ja Aina sinne missä missä vihakin on rakkautta.

Ei mitään hävitettävää, tai hävittävää

Mullon mun jalat kädet, sydän ja pää

Ja matka sopivasti kesken

 

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.