VALIKKO
21.12.2018 15:09

Meilahden munuaisshokki ja kipupolikliniikan kuolettava isku

 

Näiden kuvien väliin jää vuosi. Ja miten hirveän moni asia onkin muuttunut sen aikana. 2017 olin kontrollissa vasta toista kertaa, ja tahdoin mennä yksin. Tarvitsin kaikesta ympäröivästä, ja etenkin läheisistä ihmisistä hetkeksi eroon. Nyt olin ihan paniikissa ja ahdistunut koko ajatuksesta hotelliin ja sairaalaan menosta, enkä halunnut edes kuvitella miten kamalaa olisi ollut ilman Juhaa. Hän kuitenkin piti sylissä koko yön, aamun ja odotusajan sairaalassa, niin, että minä nukahdin poikaystäväni kainaloon siinä maailman kamalimmassa paikassa, aivan ahdistuneena ja kuolemanpeloissani. Hiukseni ovat kasvaneet puolella, painoni pudonnut selvästi ja puhelimeni hinta noussut puolella.

Kontrollireissu Meilahden sairaalaan aiheutti voimakkaan ahdistuksen viikoiksi ennen ja jälkeen.

Enkä tiedä mitä siitäkin olisi tullut, jos poikaystävä ei olisi pitänyt kainalossa ja turvannut siltä traumaattiselta paikalta turvassa pitämällä minusta kummallakin kädellä kiinni. Tai pitänyt pystyssä kun on pitänyt kävellä eikä raajojen ja ajatusten yhtäaikainen liikkuminen enää onnistunut avutta.

Siellä, siinä viidennen kerroksen A-puolen päiväsairaalassa ja jo hississä sinne, tai jo niistä ovista sisään tullessa; mä putoan takaisin tuohon sairaalasänkyyn. Mulla on taas 25kg nestettä kehossa, oon aivan paskaisen keltainen, koska oon just ollut myrkytystilassa joka sekoittaa aivot, mun maksa-arvot on ollut niin korkeat että koko maksa on hajonnut ja bilirubiinin liian korkeat arvot muuttavat ihon väriä. Meilahden sairaalassa mun enemmän tai vähemmän toipunut kroppa putoaa siihen etten voi nousta sängystä, en pääse, enkä pysy ollenkaan hereillä. Oon se muutama tunti sitten teholta palautettu just elinsiirretty, joka ei tajua koko asiaa, mutta ymmärtää, että tila on edelleen epästabiili, eikä kukaan tiedä mitä tapahtuu. Tuon jälkeen odotin viikkoja, että joku kertoo olenko yhä, vielä tänäänkin, vaarassa kuolla maksan pettämisen jälkioireisiin.

Maksani arvot olivat jälleen hyvät, niiden kanssa olen saanut olla onnellinen nämä 1.5vuotta; moni asia on mennyt päin mäntyjä, mutta ainakin maksa on toiminut kuten pitää. Päänsärkyyn syömäni buranat sen sijaan pitivät innokkaasti vielä viikon jälkeen munuaisarvoa, Kreaa, melkein 150:ssä, kun viitearvojen mukaan saisi vajota alle 30:een.  Tästähän nousi päiviä ja etenkin öitä kestänyt paniikki, jonka muistaessa on näin kaksi ja puoli viikkoa myöhemmin vaikea hengittää. Hemoglobiinini oli taas 84; kuukauden sisään otosta se oli ollut myös 98 ja 89. Yläpaineetkaan ei nouse yli 90, että ei ole enää varsinainen yllätys, että en muista enää millaista on olla ilman jatkuvaa pyörrytystä, vinoon kävelyä, tipahtelua ja sitä, että puolet aamutoimista menee ilman että oikeastaan näkee mitään, ja pitää pitää kiinni lavuaarista pestessään hampaita, mielummin kyllä istua lattialle.

Toistaiseksi kukaan muu kuin minä itse, ei ole ollut järin huolissaan sisäelimistäni. Mutta minä kyllä ymmärsin asian, minkä ajattelua olen kaikkeni vältellyt. Meneehän ne munuaisetkin, kun kaikki lääkkeet syötetään sen läpi. Mutta sen verran olen jo yli vuosi sitten noteerannut faktaksi – sitten kun munuaiset joskus palavat loppuun, en mä  henkilökohtaisesti ikinä lähde tekemään dialyysiä. Y Ä K.

Mun elämältä vietiin pohja alta kun tarvitsin uuden maksan, enkä vieläkään koe olevani niin inhimillinen kuin muut. Vaikka tottakai mä olen onnellinen jos siirtoon tahtonut saa uuden elimen, mutta multa siinä hommassa lähti käsitys omasta arvokkuudesta, itsemääräämisoikeudesta, ainutlaatuisuudesta… Mulla ei ole enää ehjää tai sanoilla kuvattavaa identiteettiä.

Toivottavasti seuraavat verikokeet näyttäisivät jo paremmille. Myös tacroarvojen kohdalta, katsokaa nyt tuota 2018 selfieä, en saanut otettua parempaa kun kädet tärisivät niin hirveästi!


JA SITTEN KIPUPOLILLE, SAATANA!

Tässä on ensimmäiset fiilikseni kipupolista ”sun kipua ei voida hoitaa pois” kuitenkin kipupolilla”ja se kiteyttää ihan hyvin sen miten olen siihen  tämän vuoden suhtautunut.

”Mä odotin yli puoli vuotta että pääsisin kipulääkärille. Sellaiselle, joka ei sano: ”kyllä se menee kuukaudessa ohi” kun ei mene. Ei mennyt. Ees sen kahdeksannen: ”kyllä se kohta loppuu” kuukauden aikana. Mä aloin ihan oikeesti odottaa ja lapsenomaisesti uskoa, että se kipulääkäri sit keksii jonkun tavan saada tän kivun pois. Mä oon 20, eihän mua nyt voi mun loppuelämää koskea jonkun leikkauksen takia.”

Niin, sieltähän lyötiin paskat kortit heti käteen! Kipu on niin syvissä hermoissa ettei sitä voida parantaa. Mutta tehdään kaikki, että se helpottaisi ja saisi elää melkein normaalia elämää.

Kävin kesällä taas pohtimassa kipulääkärin kanssa tilannettani, ja hän ehdotti hoitoa, jossa poltetaan kipualueen pintahermoista tunto. Apu tuskin olisi koin suuri, sillä ongelmanihan ovat enimmäkseen syvissä hermoissa, mutta mm. kosketuskivun vuoksi epäilin, että kyseinen hoito voisi auttaa. Jännitin sitä viisi kuukautta ja harkitsin kauan menenkö vai en, mutta viimeisen kuukauden kipuhelvetti ja sitä edeltänyt kivulias syksy eivät antaneet psyykkeelleni vaihtoehtoja. Ja sitten olin innoissani ja odotin mahdollista apua kuin kuuta nousevaa – ehkä kohta ei enää tarvitsisi varautua repimään rintaliivejä pois kesken Ratinan kiertelyn, koskavan ne painavat hermoja ylimpien kylkiluiden väliin niin paljon, että oksettaa ja pyörryttää.

Noh, aamulla kipitin poikaystäväni käsi omassani Taysiä kohti. Ja kun tämä entuudestaan uusi lääkäri avasi suunsa ja laukaisi varmistuksen: ”KUPARINEN?!” äänenpainolla mitä olisin odottanut vankilassa. Poikaystäväni tullessa mukaani, näytti lääkäri sille että aikoo estää tämän, oli pakko selittää jo että me tullaan molemmat. Ja sillon jo tajusi että tästä päivästä tulee kyllä tavalla tai toisella aivan kamala.

Siitä huolimatta, olin huojentunut, että vihdoin oli päästy pisteeseen missä saisin vihdoin apua. Kipulääkäri pyysi näyttämään minulle kipualueen, -kun ensin olin kertonut sen olevan koko oikea puoli vatsastani, joo, just tissien välistä ja navan oikealta puolelta. Ihan koko oikea puoli ja heijastuu usein selkään ja toisinaan vasemmalle puolen.

Ja arvatkaa mitä lääkäri sanoi: ”no ei noin laajalle alueelle voida antaa hoitoa.”

”mulla se pahin alue on tässä, eikös tälle alueelle voi-”,

”Noin isoa kipualuetta ei voida hoitaa”.

Mä itkin. Ja tää lääkäri vittuili ihan suoraan enemmän, enkä ollut edes ensimmäinen joka siitä huomautti. Mä yritin shokkini ja itkuni kanssa kysyä, että voisinko saada kotiin jonkinlaista kipukohtauslääkettä, että voisin ottaa jotain, kun nyt mulle joudutaan soittamaan lanssi Acutaan. Ja kuten edellisessä postauksessani Itkevästä kirurgista muistetaan, käskettiin Acutasta hakea kipupolilta lääkkeet kovaan kipuun, kun ei he voi tehdä sille mitään.

”No se nyt vaan on niin, ettei kaikkien kipuun auta mikään. Sinulle ei meillä täällä (kipupolikliniikalla) ole nyt mitään hoitokeinoja.”

”Niiiin kun ne kovat kovat kipulääkkeet ovat kuoleville syöpäpotilaille. No kipulääkkeistä ja lääkekannabiksesta voi mennä ihan vaikka jopa psykoosiin.”

”Aivan samalla tavalla kun tosi kovasta kroonisesta hermokivustakin. Me taidetaankin mennä nyt.”

Oikeesti me puhuttiin kauemmin ja yritin selittää tilannettani, mutta vastaus oli monelta tapaa ja aina vittumaisemmin tai ilkeämmin, että mua ei voida auttaa, ja että hän ei ymmärrä miks näytän sille että oon vihainen julkiselle terveydenhoidolle. Ja joka välissä hän muisti kertoa miksi en vain voi saada minkäänlaista apua. Kuulemma alkuvuodesta ilmoittelevat voivatko tehdä mun kanssa enää yhtään mitään.

 

Helmikuu, 2018: ”Tiedättekö, jollain tasolla mä haluaisin maata lattialla, kirkua ja itkeä että mä haluan mun oman, kivuttoman ja normaalin elämäni. Mä kinda haluaisin soittaa Meilahteen kirurgilleni ja huutaa aivan täysillä että tajuaako se että mun hermot ei ikinä keränneet itseään sen leikkauksen jälkeen. Olla niin vihainen siitä, ettei kaikista isossa leikkauksessa olleista terveistä kakskymppisistä tule kipukroonikkoja.”

Niinpä. Paitsi että haluaisin huutaa sen nyt niin monelle eri taholle. Ja maata peiton alla itkemässä kuukauden. Koska on maailman sairainta että näin käy, että ne kipulääkärit nyt ei ainakaan heilauttaneet taikasauvaa tai parantanut mitään.

Kommentit

  • Nimetön hannele

    Toivon todella, tässä kun tarinasi lukeminen on kesken, että olet päässyt TAYSista jonnekin, jossa kipua todella hoidetaan tai edes halutaan yrittää hoitaa.

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.