VALIKKO
7.10.2019 11:21

MITÄPÄ KUN EN OLE KIITOLLINEN ELINSIIRROSTANI

”Siun kohdalla oon miettiny usein sitä, kuinka elinsiirto ei olekaan täydellinen lottovoitto”

Mä luin tän kommentin instagramista, jossa pyysin kysymyksiä, ajatuksia tai mielipiteitä elinsiirroista, kun nyt 07.-13.10 Elinsiirtoviikkoa vietetään. Ja musta tuntui sille et sain pitkästä aikaa taas vedettyä happea sisään ja puhallettua paskaa oloa pihalle.

Nyt älkää ymmärtäkä mua väärin; mun mielestä elinsiirrot on yks upeimpia asioita mihin lääketiede pystyy, moni meistä siirron saaneista elää kuitenkin tavalla tai toisella aika täyttä elämää. Ja monelle nyt ei pamahda sivussa vaikea krooninen hermokipu eikä psyyke räjähdä.

Mua on ahdistanut omasta siirrostani asti vertaistuessa usein esiin nouseva ”kiitollisuus, onnellisuus ja se, miten uusi elin on lahja ja sitä odotetaan, toivotaan, ja se siirtopäivä on vuoden tärkein. Mä ymmärrän että miks se on niin. ja mäkin haluaisin joskus aidosti onnellisesti kutsua kaverit kakulle ja skumpalle juhlistamaan sitä, että tänä päivänä monta vuotta sitten mä sain toisen mahdolllisuuden elää.

Mutta oikeesti mun kiitollisuus elinsiirtoon joutumisesta kesti ehkä kaks minuuttia. Ja sitten tajusin et tää ei todellakaan ole sitä mitä mä halusin.

Monet muut odottavat elintä, odottavat milloin puhelin soi ja se oma uusi elin odottaa saajaansa, elinsiirtolistalla voidaan olla vuosia. Ja sit kun se siirtopäivä tulee niin on maailman onnellisin.

Mun siirtopäivä oli päivä jolloin makasin teho-osastolla enkä tajunnut paskaakaan siitä mitä tapahtui. Olin neljää päivää vaille 20, ja mulla piti olla mononukleoosi ja kohta pääsykokeet, paluulippu vielä kesäksi töihin ja kotiin Tukholmaan.

28.05.2019 mut tultiin herättämään aamulla sanoilla: ”Huomenta, olet ollut maksansiirrossa ja nyt täällä Meilahden teho-osastolla”. Se ei jäänyt mieleen siksi että olisin säikähtänyt, vaan siks, että se oli absurdein ja typerin läppä minkä kukaan voi heittää sairaalle ihmiselle.

No se ei ollutkaan läppä. Eikä se, että mun elinsiirtoa odotettiin alle vuorokausi, että mut laitettiin pohjoismaiselle hätäapulistalle koska olin kuolemassa kolmen päivän sisällä. Ja että se johtui planeettojen asennoista ja elefanttien päiväunirytmistä, että sillä kiireellä saatiin sopiva maksa.

Ennen sitä mä asuin Tukholmassa, tein töitä ja rakastin perhettä missä asuin ja työskentelin. Mä luin pääsykokeisiin, olin varannut tatuoinnin, treenasin marathonille ja tein kahta työtä, ja mietin, et tuunko ikinä suomeen. Mä nauroin, urheilin, riehuin ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen en saanut paniikkikohtauksia, mä olin onnellinen.

Ja sit mä makasin Meilahden sairaalan 5b -maksa- ja elinsiirrot- osastolla ja mietin että nyt ei mennyt hyvin. Mun koko elämä oli Tukholmassa ja mulla 6kk matkustuskielto, luin 5kk pääsykokeisiin ja olin niiden ohi teholla. Olin just meinannut kuolla koska mun täysin terve, terveellisesti elätetty kroppa päätti antaa maksan tuhoutua päivissä kokonaan.

Ja mä olin jäänyt eloon koska joku muu oli kuollut.

Se tuntuu niin saatanan pahalle tajuta, joka kerta.

En tiiä olisiko tilanne ollut toinen jos olisin saanut jonkun maksasairauden diagnoosin aiemmin ja tiennyt, että edessä on maksansiirto jos siihen lähden, ehkä olisin halunnut elää. Mutta tällä kokemuksella, että sain lääkehelvetin, post traumaattisen stressireaktion, pahentuneen syömishäiriön, traumoja, painajaisia, pelkotiloja, loppumattoman pelon. Ja sit kropan, josta ei pidetä huolta urheilemalla ja ravinnolla ja hierojalla. Mä sain kropan, mihin koskee 247 vähintään 8 asteikolla 1-10. Saan kipukohtauksia joista oksennan tai menetän tajun, kipukramppeja jotka laittaa mun koko vartalon tärisemään.

Ja mä pidän itseäni niin itsekkäänä, koska mä toivon et tätä elinsiirtoa ei olis ikinä tapahtunut. Vaikka suomessa yli 500 ihmistä odottaa elinsiirtoa. Mä sain maksan vaikken tiennyt että tarvitsen sitä tai vielä ainakaan edes halunnut. Joku toinen olis siitä maksasta joka ainoa päivä kiitollinen, ja mä olen siitä joka ainoa päivä niin kipeä.

Mä olen kiitollinen siitä kaikesta mitä oon lopulta saanut elämääni elinsiirron jälkeen, etenkin rakkauden, kodin, miehen, oman perheen. Mutta maksansiirrosta mä olen vaan niin katkera, surullinen, peloissani, vihainen, se kuvottaa mua ja saa mut inhoamaan kaikkea siinä. Ja se tuntuu niin ristiriitaisen pahelle, koska ilman siirtoa mä en olis täällä.

Mä vaan haluaisin että se siirto otettais pois mun elämästä, että se tulis vasta myöhemmin, ei just melkein aikuisena, vaan vaikka kymmenen vuoden päästä ja sillai, että mä itse voisin päättää rauhassa että haluanko lähteä siihen vai en.

Mä silti kannatan elinluovutuksia ja -siirtoja, tehkää teidän tahto selväski ja hankkikaa tilannetta nopeuttamaan niitä elinluovutuskortteja tai -appeja puhelimeen. Jokainen voi pelastaa jonkun ihmisen vielä kuolemansa jälkeen. Ja se on ihan mielettömän hienoa, coolia ja käsittämättömän arvokasta.

Kaikki sairastaa ja sairastuu omalla tavallaan, kaikki kokee tapahtumat oman elämänsä perspektiivistä.

Kaikki elinsiirrot ei oo satuja elämän parhaasta päivästä tai uudesta elämästä.

Joskus ne on konkreettisia painajaisia.

 

Eikä oo väärin kokea että elinsiirto ei tehnyt sun elämästä hyvää,

se vaan mahdollisti sen että voit taistella itsesi takaisin elämään ja päättää mitä haluat.

Ja taistella lisää.

Ja ainakin itseni repivän asian päälle loppukevennys:

 

Potilaan maksa on lopettanut toimintansa eikä sitä voida enää hoitaa.

Omainen: mitä tämä tarkoittaa nyt?

Webber:

Joku saattais sanoa et pahin skenaario on kuolema, mut onneks se voidaan välttää ja pahin tapaus on maksansiirto. Kyllä Webber tietää.

 

HETKENKETKU:n Facebook haltuun TÄSTÄ ja sit instagramista @Pullankuvatus!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.