VALIKKO
2.8.2017 13:48

Mutta minähän valitan vaikka moraalisesti en saisi; ei SE KAIKKI ole ohi vaan mun elämä

Keskiviikko on vähän väliinputoamista ja väsyttäiskin. Kivusta ja kehonkuvasta ja kortisonista, tänään elinsiirretyn identiteetistä ja onneks se kaikki on ohi nyt paskasta.

Eräs elinsiirtourheilija sanoi mulle siirron jälkeen, että siirron aikaan sairaalassa tehdään kaksi päätöstä. Lääkärit päättävät että pelastetaanko sut, sitten sä itse valitset että alatko elää vai jäätkö jumiin sänkyyn ja sairaan identiteettiin.

Mun diagnoosi ei ole mun nimi. Se ei määritä kuka mä olen. Mutta mä olen Sara, kakskymppinen tuore elinsiirtopotilas. Halusin tai en, just nyt se on välttämätön osa mun arkea ja riipaisevan iso suuntaviitta mun valinnoille. Mä en missään tapauksessa yritä väittää ettäkö asiat olisivat näin mun loppuelämän, en todellakaan, mutta tää on se mitä mun elämä on ollut nyt kaks kuukautta ja nyt etenkin ensimmäisen vuoden aikana elämä nyt vaan on vähän rajoitettua.

Mä en saa juoda alkoholia.

Mulla ei ole asiaa festareille, yökerhoihin, Tallinnan laivoille tai äkkilähdölle loman kunniaksi. Oon liian infektioherkkä ja yksinkertaisesti liian kipeä. Sitä paitsi saisin kuitenkin vahingossa kyynerpäästä ja maksani ei varsinaisesti kestäis sitä vielä.

6-12kk matkustuskielto ei välttämättä koskis valtaosaa opiskelijoista, ei olis aikaa tai rahaa reissata ulkomaille. Mä vaan satuin asumaan ulkomailla, koko mun omaisuus silmälaseista sosiaaliturvaan oli Stokiksessa, mulle oli lentoliput työreissulle Lontooseen ja mun parhaat frendit lähteekin nyt kaksin Kroatiaan.

Kyllä sillä oikeasti on väliä että et voi bilettää sinä kesänä kun täytit 20. Siinä skippaa aika monet mökkibileet, tuparit, kihlajaiset ja polttarit. Sosiaalinen elämä ottaa vähän hittiä fyysisen terveyden vuoksi. Olis tosi paskamaista väittää ettei muhun suhtauduta eri tavalla kuin muihin. Pakkohan on, pikkuhiljaa on kyllä tajuttu ettei mua kannata kutsua istumaan iltaa jos idea on juoda kaljaa ja polttaa tupakkaa kahdeksan tuntia parvekkeella. Tai vaihtaa kotibileet klo 22 baariin lähtöön.

Mä en saanut käyttää tatuointiaikaani eikä ole tarvetta varata uutta.

En väittäis olevani urheilija, mutta mä rakastan urheilua ja sen tuomia tuloksia ja fiiliksiä.

Mä en saa vielä juosta. Enkä ees pyöräillä tai sauvakävellä, uimaan ei ole asiaa eikä kuntosalijäsenyyskään kannata vielä kuukausiin. Tiedättekste kun harrastuksen seinään katkeaminen vaikuttaa aika paljon päivärytmiin, vireyteen ja peilikuvaan. Sen lisäks että identiteettikäsitys muuttuu sen myötä ettei voi enää sanoa urheilevansa päivittäin, muuttaa sitä aivan perkeleesti myös ulkonäkö. Mä tiedän et oon päässyt melko pienellä, kortisonikin kun on toisille niin petollinen, mut mä en ikinä vois väittää etten olis kauhuissani, katkera, ahdistunut ja raivoissani siitä mitä mun kropalle on tapahtunut viime kuukausina.

Mä olen tavannut tavata osaa frendeistäni lähinnä urheilun parissa. Mennään yhdessä juoksemaan, treenaamaan Harjun portaisiin tai kuntosalille. Kyllähän me tapaamme nyt muiden aktiviteettien myötä, mutta vapaata aikaa on vähän ja menot peruuntuu miljoonasti siihen että mä en jaksa tai pääse. Aktiiviset frendini totta kai tapaavat yhä treenien parissa, treenaavat marathonille ja käyvät likkojen lenkeillä ja naisten kympeillä. Suppailemassa ja höntsäfudiksessa. Eikä kyllä ole asiaa yleensä kaverien kanssa kävelylenkillekään kun heillä on velvollisuuksia koirilleen, joihin allekirjoittanut taas ei saa olla kosketuksissa puoleen vuoteen.

Se ehkä snadisti rajaa kyläilypaikkoja ja reissumahdollisuuksia. Etenkin kun kaikilla on kissa. Mullakin oli kissa. Ihan oikeesti sen piti muuttaa pois.

Mun piti mennä yliopistoon mutta olin pääsykokeet teholla. Mun piti muuttaa jo yksiöön Tampereelle mutta oon porukoiden luona Jyväskylässä koska en kykenis mitenkään päin asumaann yksin. Kun ei saa imuroida, nostella tavaroita, kantaa kauppakasseja, pestä ikkunoita ja lakanoiden vaihtaminen on todettu mahdottomaksi. Mä en varsinaisesti ikinä muuttanut pois Tukholmasta, mä en ikinä sanonut mun hostperheelle heippoja tai niitä miljoonaa kliseetä mitkä olisin halunnut. Mä oon sanonut mulle kahdelle niin käsittämättömän rakkaalle lapselle samassa lauseessa hyvää yötä ja nähdään ensi viikolla. Kolme kuukautta sitten. Hajoon sille aivan joka kerta kun kelaan niitä, sitä elämää, perhettä ja kotia. Kun mulle tulee edelleen koti-ikävä ja voin sanoa et se murskaa ihan täysin kun tiedät että sun koti ei tule enää koskaan olemaan sen perheen kodissa. Mut et koskaan saanut mahdollisuutta muuttaa sieltä pois.

Mä en voi lähteä messiin uimaan vauvaöljyssä ja ottamaan kolmea sävyä brunaa. Mä en sais hengata auringossa ja olis erittäin suotavaa suojata ihonsa, kiitos alas ajettu immuunipuolustus ja kaikki muut olelliset tekijät jotka altistavat syövälle ja heikentävät kropan itsensä korjaamista. Eihän auringonotto ole kenellekään terveellistä, mutta mä oon kyllä viettänyt kaikki viimeiset kesät biksuissa takapihalla ja brunannut brunaamisen ilosta.

Eipäs unohdeta sitä että oon sairaslomalla loppuvuoden. Ja se on se mitä ihan viimeiseksi haluan tai tarvitsen elämääni just nyt. Mä ahdistun paikallaan olemisesta ja tekemättömyydestä. Mun on aivan pakko päästä edistämään opintojani ja pohjustamaan täydelliseksi kaavailtua uraani. Mä oon viimeiset vuodet opiskellut jossain korkealla jaksamisen yläpuolella ja pärjännyt ja tehnyt samalla oikeasti töitä rahan edestä. Oon ylisuorittanut niin monta vuotta että ns. pakko pysähtyä on melko vaikeaa.

On niin väliinpudonnut olo. Pysähtynyt.

Eikö riittäis että toipuu fyysisesti isosta leikkauksesta ja psyykkisesti siitä että nyt meinas lähteä henki. Onko tän pakko olla näin monikerroksinen prosessi. Nimenomaan prosessi. Mikä on muuten ihan alussa. Mä oon oikeasti just vasta päässyt yli kieltovaiheesta ja valitettavasti nyt tajuan sen mitä oon kirjoitellut someenkin jo kauan aikaa sitten. Mun elämä on konkreettisesti ihan sekaisin ja väärin. Mun kroppa näyttää ja tuntuu väärälle. Mä oon niin lääkkeissä ettei varsinaisesti edes ajatukset ole omia. Maksa nyt ei ainakaan ole oma ja se painaa psyykkisesti helvetisti enemmän kun 1,4kg.

Onpa ihana nähdä että sun elämä on palannut ennalleen. Onneks se kaikki on nyt ohi. Tiedättekste kun noihin ei vaan voi sanoa mitään. Jää vaan huutava tyhjyys kun haluaisit kertoa ettet tunne itseäsi ja toisinaan katselet elämääsi vierestä. Että joka päivä etsit niitä asioita ja hetkiä millon tuntuis mahdollisimman normaalilta. Mun elinsiirretyn identiteetin etsiminen on ihan alussa, hyväksymisestä puhumattakaan. Ehkä huojentavin hetki koko hommassa on ollut kun psykiatrinen sairaanhoitajani sanoi että eihän tätä välttämättä hyväksy ikinä. Ei ole pakko, ehkä edes mahdollista.

Leikkaus on ohi. Leikkaushaava on kiinni. Kuus vai seitsemän viikkoa sairaalassa on ohi. Mutta mä oon jo joutunut sinne uudestaan.

Ei mun elämässä ennen ollut viikottaisia verikokeita, niin täysiä dosetteja etteivät ne mahdu kiinni, opamoxeja vaativaa daily ahdistusta, uniongelmia, jatkuvaa kipua, fyysisiä tai sosiaalisia rajoitteita. Mä en ainakin puoliksi syystä pelännyt kokoajan kuolevani.

Olis melko tekopyhää sanoa ettei mulla just nyt ole sairaan identiteettiä. Toisaalta myös valehtelisin jos väittäisin tuntevani itseni, että mulla olis ehjä identiteetti. Ehkä se on ihan totta että elämän kriisi repii toisinaan aika rikki kaiken minkä on aiemmin koonnut. Tai ainakin iskee aika syvälle sen rakenteisiin ja horjuttaa tehokkaasti niitä aiempia aukkoja ja halkeamia joita on vuorattu umpeen korkeintaan purukumilla.

Mut täs ollaan eikä tää nyt aikuisten oikeesti varmaan pahemmakskaan ole menossa. Joskus elämä on tärräävien käsien sairaalaselfieitä, mut sentään niiden väliin jäävästä ajasta voi kirjoittaa omassa sängyssä Tom of Finlandien keskeltä. Sitä paitsi mun mielestä se leikkaushaava on välillä jo ihan cool.

 

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.