VALIKKO
26.7.2017 00:01

Mutta minähän valitan vaikka moraalisesti en saisi; koskee kipeästi!

Kun mä sanon että muhun sattuu niin muhun sit kanssa sattuu.

Valtaosalla kerroista se on polttavaa särkyä. Se on jatkuvaa, mutta osa siitä aaltoilee liikkeen mukana. Sillon kuin kipu on myös vatsan yläosassa, maksan alueella, riittää hengitys liikkumiseksi. Sisäänhengitys jää kesken kun vihloo. Eikä silloin auta jäädä paikalleen, en voi olla montaa minuuttia missään asennossa tai olo on niin tuskainen että liike tulee refleksinä. Joskus itkettää koska sattuu, joskus koska ei jaksais enää. Että vittusaatana kun on perseestä että koskee. Joskus taas oksettaa. Enimmäkseen ehkä väsyttää, tajuaa että on ihan turha kertoa että sattuu, eihän siinä ole enää mitään uutta. Jos vaikka kertois sitten kun ei koskis.

burana, oxynorm, lyrica, tramal, tradonal retard. ja mikrossa paistettu kauratyyny varmaan seitkytluvulta. morfiinit sentään jäi aikaan ennen siirtoa.

Olen toki onnellinen että kropassani ei ole mitään toimenpiteitä vaativasti pielessä, kiitollinen siitä että on tutkittu. Mutta niin käsittämättömän väsynyt, turhautunut ja katkera siihen että: ”todennäköisesti leikkauksen jälkeistä hermosärkyä” joka useissa tapauksissa helpottaa kuukausissa. Tai sitten ei. Ja silloin voidaan kokeilla hermosärkyyn suunnattuja kipulääkkeitä. Muistella niitä hetkiä kun pitkin teinivuosia on vilauteltu CRPS:n eli kroonisen kipuoireyhtymän mahdollisuutta.

Mulla on matala kipukynnys mutta korkea sietokyky. Liioitellun korkea, kyllä. Mulla on murtunut ja haljennut luita, oon kävellyt kahdesta kohtaa murtuneella jalalla viikkokausia kunnes se lopulta luutui nykyiseen virheasentoonsa. Mun polvesta on ollut rusto haljennut viis vuotta. Etureisilihas on revennyt irti mistälie luusta tai rustosta. Nivelsiteet on pyöritynyt ympäri ja katkennut useammasta kuin kahdesta nivelestä. Mulla on tosi herkkä keliakia ja vuosi sitten sairaalaan vieneet vatsakivut sen kaverina. Mahaan koskee kun söit jotain tai et syönyt tai on menkat tai joit limsaa. Stressasit ja koskee päähän ja mahaan ja sieluun. Vähän kun oot ollut se tollo jolla koskee aina johonkin. Mutta tää sais kiitos jo loppua.

Mun mielestä olis ihan kiva voida viettää sit vaikka snadisti kipeää ja kurjalta tuntuvaa iltaa (sairaslomaakin vuoden loppuun, ehkä on ihanfine et sen aikana sit on sairas) kattelemalla ohjelmia, mutta kyllä usko loppuu jos viis kertaa yhden criminal mindsin aikana sattuu enemmän kun taas jaksais jaksaa.

Arvostan sitä että aina lääkärille tai päivystykseen soittaessani oon saanut ymmärtävää kommenttia ja aina on sanottu että sinne saa mennä. Mun mielestä on ihana että siellä ymmärretään että tuohon tyttöön sattuu oikeasti ja että sillä on varmaan aika paska olla. On kiva että saa heti sänkypaikan päivystyksessä ja että jos jonottaa toimenpiteeseen tuolilla niin sanotaan, että pidetään sua silmällä ja että on mahdollisuus myös maata. Että saan kotiin vahvoja särkylääkkeitä. Oon ihan hurjan kiitollinen siitä että mun kipua uskotaan eikä kelata että haluan vaan kaikki irtoavat pillerit, ei vaikka oon nyt niin tolkuttoman tasapainoton tuuliviiri.

Mua ei oikeesti haittaa jos joudun sairaalaan koska muhun koskee. Se on ihanfine että joudun sinne helposti jos nousis vaikka kuumetta tai voisin pahoin. On okei että musta otetaan viikottain rutiiniverikokeita ja että mun kyynertaipeet näyttää narkomaanin omille ja että niistä loppuu yleensä veren tuleminen kesken ja pistetään uudestaan vähän vähemmän rustottuneeseen suoneen. Että mun täytyy  hakeutua ensiapuun jos mun vatsassa on kipua, jos tunnen heikotusta tai jotain muuta poikkeavaa. Tuun varmaan viettämään elämässäni huolella öitä siinä keltaisessa kurvejani korostavassa taaperon vaatekerrassa. On maailman parasta että suomessa oikeesti hoidetaan ja tutkitaan, otetaan tosissaan. On ikävää kuulua riskiryhmiin, on ikävää olla elinsiirtopotilas. Että elinikäiset hyljinnänestolääkkeet laskee immuunipuollustusta ja siks imuroin tauteja ja joku keuhkokuume ei oo se mitä kaipaan. En tiedä mitä teen seuraavan noroviiruskauden tullessa. Varmaan kuplamuovitan itseni ja vedän kaasunaamari päässä neljän seinän sisällä ja eristän koulu- ja työmaailmassa käyvän perheeni ulkoruokintaan. Puhumattamaan meidän esikoululaisesta. Ohlord.

Oon ihan fine senkin kanssa että sairaslomalla sairastetaan. Että helvetin iso leikkaus vaatii toipumista. Että elinsiirto mahdollisti mun hengissä selviämisen ja niin lähellä kuollutta käyneestä on melko pitkä matka takaisin lähelle sitä pistettä mistä lähdettiin. Oon mielummin kipeästi elävä kun kuollut. Millon vain. Mutta siitä päästäänkin siihen mikä on henkilökohtaisesti mulle rankinta.

”Mut sentään sä oot elossa!” ”Ajattele positiivisesti, sun elämä jatkuu!” ”Olis voinut käydä pahemminkin!” ”Olisit kiitollinen!”

Totta kai mä olen kiitollinen siitä että elän. Mutta en siitä että muhun koskee, että oon keskellä elämäni fyysisesti ja psyykkisesti kipeintä kokemusta. Mä en uskonut et mitään tällaista on edes olemassa, ja kuullessani monen muun elinsiirretyn tai siirtoa odottavan -eniten maksa- ja munuaissairaiden- kokemuksia niin mä en enää ikinä väitä voivani kuvitella mitä joku muu käy läpi. Oon toki nähnyt telkkarista että esim. syöpähoidot tekee kipeää, mutta mä en ikinä oo ajatellut että joku elinsiirto olis psykofyysinen prosessi. Mä tajusin sen oikeestaan teoriassa viime päivinä lukiessani tosi hyvää opinnäytetyötä äkillisen maksan toiminnan pettämisestä – potilaan psyykkisestä toipumisesta maksansiirron jälkeen. Ja mä valehtelematta ulvoin ensin sille että yhyhy minkä takia mun pitää olla yks noista mistä teksti kertoo ja sitten sen jälkeen sitä että vihdoin jostain saatoit lukea uudelleen ja uudelleen ja uudelleen et on ymmärrettävää et tää on ihan kamalaa. Et vaikka toisille tässä on jotain järkeä niin mä nyt vaan oon yks niistä kenestä tässä vaiheessa prosessia tuntuu siltä että on jääny perseestään kiinni ja roikkumaan kiirastuleen.

Jos sulla on poskiontelontulehdus tai angiina niin sä saat ihan rauhassa valittaa sitä niin kauan että antibiootit on syöty ja viimeiset aamuiset kurkkukivut poissa. Jos sun ranne on kipsissä tai hampaassa reikä niin kaikki ymmärtää tai onnistuvat kuvittelemaan melko realistisesti sen tuntemuksen. Tai että nyt tuli ero vuoden suhteesta, että ukki on nyt poissa. Se sattuu perkeleesti ja syystä, kaikki pystyy peilaamaan sellaista kipua ja feelaamaan tarvittaessa loppuelämän. Sellaisia kipuja kannetaan yhdessä. Kenenkään tulehtunutta poskihammasta ei lohduteta tokaisemalla että ainakin olet elossa.

Onko sun ahdistuksen syy useinkin ollut se että tuntuu että sun ihon alla, sun ylimpien oikean puolen kylkiluiden alla, on 1,4kg ihmistä joka on kuollut?

Että sä et voi unohtaa sitä koska ainiin, suhun koskee edelleen myös fyysisesti. Aika lujaa nyt kun asiaa miettiin. Ei? Voitko sit pls olla sanomatta mulle että joo, mä tiiän miltä susta tuntuu. multa on leikattu umpisuoli ja — Me voidaan keskustella sairaala- ja leikkausmuistoista. Se olis oikeestaan kivaa, asiasta kuin asiasta on upeaa saada vertaiskokemuksia, se on voimauttavaa. Mutta ei se että sä, ehkä vahingossa, vähättelet mun kipua.

Mä yritän olla valittamatta kokoajan. Ei se muuta kun lietso mun omaa pahaa oloa ja huonovointisuutta. Siks mä kirjoitan siitä aika paljon, koska asiat on pakko päästää ulos. Enkä mä yleensä edes ala kertoa että miltä musta tuntuu, väitän että kukaan muu kuin hoitohenkilökunta ei oikeesti halua kuulla toisen ja usein tärkeän ihmisen kivun luonnetta, sen kestoa ja muutoksia ja asteikkoa. Yhdestä kymppiin. Väritettynä niihin hymiöihin. Rajoittavaa vai sietämätöntä.

Kyllä, mä lasken rajoittavaksi sen että viimeiseen viikkoon oon poistunut talosta sairaalaan. Meikussa ja ekoina kotiviikkoina mä en muuta tehnyt kun kävellyt. Toista sataa kilometriä tietoista lenkille lähtöä. Kaupungissa pyörimiset ja arkiliikkumiset ja loputtomat haahuilut erikseen. Ehkä se oliki se mitä ei olis pitänyt tehdä. Ehkä olin vielä enemmän lääkkeissä kun nyt ja se riemu ja mahdollisuus liikkua ja tehdä asioita vaan ohittivat sen et on vähän huono olla. Emmä tiedä, nyt vaan tuntuu sille kuin olis sairastunut uudestaan tai taantunut puolikkaan maksan verran. Se on melko sietämätöntä, vaikka oikeesti mulla on kaikki ihan hyvin.

Tänäänkin aion silti potkia kipua naamaan ja mennä kävelylle. Ehkä se auttaa, eiks liikunnan ja veden sanota auttavan kaikkeen. Ja ainahan on kipulääkkeet, onneksi on, vaikka näytänkin  vähän narkomaanille naamastanikin.

Kommentit

  • Ande_*

    Totta helvetissä saat valittaa! Moraalit suohon! En voi lähellekkään kuvitella sun kokemusta, sun kipua ja tuskaa kun et voi toimia niinku haluisit! Mä toivon sulle jaksamista, että kivut jossain kohti helpottais, ja että pääsisit jatkamaan tätä muutenkin raskasta matkaa ilman ylimääräistä taakkaa! ❤

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.