VALIKKO
4.8.2017 18:37

Pelkopotilaasta elinsiirtopotilaaksi; eroon veripelosta!

Mä en ole ikinä luovuttanut verta. Ja se on tosi noloa. Mä en ikinä mennyt luovuttamaan koska oon aina pelännyt verta ja piikkejä. Ja mulla on on lävistetty korvat seitsemän kertaa, napa kerran, decoltee kahdesti ja kielikin vielä. Mutta sen sijaan verikokeissa on pyörrytty useammin kuin kerran (myös esimerkiksi hammastarkastuksessa) ja ensimmäistä kertaa tippaan laitettaessa paikalle on kutsuttu lisää hoitajia pitämään kiinni kun yks teinimuija kirkui paniikissa ja tappeli vastaan. Mun tiedoissa on lukenut vuosien ajan että oon pelkopotilas, kun oon istunut käytävällä odottamassa vaikkapa röntgenkuvia murtuneen jalan kanssa, on hoitsut käyneet tavallista useammin kysymässä oonko fine. Eikä oo ollut puhettakaan että labrat vois ottaa kätevästi istualteen ja äkkiä. Aina on pitänyt chillata ensin, päästä makuulle, kerätä itsensä ja olla valvovan silmän alla oton jälkeen. Parasta on ollut jos on pitänyt ottaa sydänfilmit verikokeiden jälkeen. Ehkä viides filmi on saattanut olla käyttökelvollinen, muut on ollut niin armotonta tykytystä ja paniikkikohtausta ettei ole onnistunut.

Ja se verikammo ylsi kyllä sairaalojen seinien yli. Au pairina ollessani leikkasin sormeni peltitölkkiin ja vaapuin toisessa kerroksessa remontoivan hostisäni luo naama valkoisena ja käsi veressä kun tajusin etten saa tehtyä sille mitään ilman että lähtee taju. Ja kyllä, hän oikeasti hoiti seuraavan viikon ajan sormeni pakettien vaihtamiset kun molemmat tiesimme että itse saan aikaan vain katastrofin. Ja jep, monet ovat kysyneet et miten helvetissä verta pelkäävä nainen selviää menkoista. About seitsemän vuoden jälkeen en oo vielä löytänyt keinoa ohittaa sitä vienoa pyörrytystä ja oksennusrefleksiä, mutta sentään enää ei pelkää koko kuukautta että millon se kauhu alkaa taas. 😀 Vois opetella hoitamaan sen tamponioperaation silmät kiinni?

Jouduin Tukholmassa ensimmäistä kertaa miltei vuoteen verikokeisiin nyt huhtikuussa ja joo, psyykkasin silmät kiinni etten ala panikoimaan. Mutta tärrääminen ei jäänyt hoitsulta huomaamatta ja seuraava putki otettiinkin jo makuuasennossa. Ja sen jälkeen niitä otettiinkin viiden päivän ajan joka päivä. Verikokeet ei kestä montaa minuuttia. Mutta kun se tiputukseen joutuminen kestää ja kestää, eikä sitä vikkoa edes oteta pois niiden välissä. Sen jälkeen verta kontrolloitiin muutaman kerran parissa viikossa. Ja joka ainoan kerran oksetti ja pyörrytti ja ihan tahattomasti vaan alkoi itkettää. Ei sillä että se sattuisi, mut jos pelkää jotain niin ei sille tarvitse edes syytä.

Ja sitten oltiinkin taas sairaalassa ja kokoajan pistettiin, suonista ei meinannut enää tulla verta ja ne alkoi hajota. Ja tippa valui varmaan kokoajan. Onni onnettomuudessa, tässä vaiheessa oon ollut niin fucked upppp, lääkkeissä ja myrkytetty ettei mulla oo mitään muistikuvia siitä että olisin varmaan enää edes tajunnut reagoida piikkeihin.

Paria viikkoa myöhemmin vaan havaitsin että molemmat käteni ovat ranteista kyynerpäihin paketoitu, kyynertaipeet on kuin narkomaanilla, kaulavaltimostakin on oltu kiinni koneessa, valtimo- ja laskimokanyylineulat näyttävät aika rajuille, alavatsan sisään menee dreeniletku mistä valuu sellaiseen pussiin verta ja kudosnesteitä mitkä piti tyhjentää välillä (mahassani on edelleen kunnon täplät niiden reikien tilalla) ja jopa minä tajusin että 40 metallihakasen alla on melko rajun mittainen ja syvyinen haava. Etenkin kun kerrottiin että sisäelinten irrottelu edellyttää vatsalihasten ja hermostojen avaamista, että esimerkiksi mun verisuonia on ommeltu kiinni uuteen kudokseen. Luojankiitos makasin silloin   vielä visusti sängyssä todella hyvien pahoinvointilääkkeiden armoilla koska well tästä on kaks kuukautta ja mua oksettaa edelleen koko ajatus.

Mutta hei, uskokaa tai älkää, siinä lääkekoomassa ei kamalasti jaksanut välittää kun labratädit tuli aamulla noin 06 tyhjentämään suoniani. Ja kun oli sietänyt taas kolme viikkoa päivittäisiä labroja ja kokoajan tipassa roikkumista niin oli hurjaa tajuta ettei enää lähde taju. Että klexane- eli napapiikit (alavatsaan iskettävä lääkepiikki mikä kirvelee vitusti, onneks itelläni ei hermostojen silpomisen takia ole mainittavaa tuntoa alavatsassa lol) ei aiheuta mitään reaktioo, että on jo ihansama jos vikko on irronnut tai tukkeutunut ja pitää laittaa uusi kanyyli. Ja niitähän tungettiin taas molempiin käsiin, kyynertaipeisiin, käsivarsiin, kämmenselkiin. Nauratti vaan kun labrahoitajat pahoitteli aina kamalasti kun pitää pistää uudelleen ja olivat ihan kauhuissaan miten mun toinen käsi oli ihan musta hematoomasta ja suonista ei vaan tullut verta ja ne katoili.

Nyt kun käy viikottain verikokeissa niin se on jo hauskaa kun hoitajat kyselee että oonko piikkikammoinen, haluanko mennä makaamaan, tuliko pahaolo? On melko vaikea käsittää miten se oli joskus niin järkyttävän pelottavaa. En mä väitä että nyt tykkäisin tulla pistellyksi, ei siitä varmaan ikinä ala nauttia. Mutta verrattuna esim. biopsian puudutusneuloihin ja näytteenottoon kylkiluiden välistä niin verikokeet ei vaan tunnu missään.

Biopsia on edelleen paha. Oon ollut siinä kolmesti kahden viikon sisään ja rukoilen ettei siihen koettelemukseen joudu ennen vuosikontrollia. Tippaan joutuminen tuntuu surkealle, ei siks että se itsessään olis paha, vaan lähinnä koska silloin on niin kipeä ja kurja olo jo valmiiksi. Eikä se nyt varsinaisesti saa oloa tuntumaan hetkellisesti yhtään paremmaksi kun tietää makaavansa johdon jatkeena psyykkaamassa kroppaansa millä ei mee kauheen vahvasti. Tiedätteks, se on henkisesti onneton fiilis. Ei enää fyysisen paniikin aihe.

Tänään olin taas osastolla ja verikokeissa, ja mä tajusin että se oli ihanfine. Oli ihan hyvä fiilis olla yksin sairaalassa, kipeänä, osastolla täydessä huoneessa. Ei pelottanut olla sisätautiosastolla tietämättä mikä on, vaikka olo oli muuten kipeä ja kurja.

Pikkuisen rohkeampi ja vahvempi minä. Vähän saa varmasti olla ylpeä.

Pelkäätkö sä verta tai piikkejä? Ootko selättänyt niiden pelon? 

 

Kommentit

  • Nimetön Nimetön

    Kuvailet sun kokemuksia kyllä älyttömän taitavasti ja rehellisesti. Ei näin lukijana paljon sanoja ole. Voimia toipumiseen ja kaikkea hyvää elämään!

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.