VALIKKO
2.1.2020 14:16

PIKAKELATTU VUOSIKYMMEN

Viimeiset kymmenen vuotta. On ollut mielenkiintoista lukea muiden vuosikymmenen koosteita, mutta tuntuu ihan absurdille ajatella miten paljon elämä on muuttunut siinä ajassa. Siis enhän mä ole enää edes sama ihminen! Tai oikeastaan on villiä miettiä, että jo kymmenen vuotta sitten, 12-vuotiaana mulla oli omia ajatuksia, mielipiteitä ja elämä.

2010 mä menin yläasteelle; olin ihan saatanan sekaisin Tokio Hotelista ja mustasta eyelineristä. Aloitin yläkoulun pudottamalla about 15 kiloa mitä mulla ei edes ollut, ja se sitten seurailikin mukana tähän uuteenkin vuosikymmeneen.  Silloin mä tanssin Jyväskylässä Kulissi kesäteatterin lavalla ja rakastuin ZUMBAamiseen. Olin olevinani niin iso ja taiteilija; kirjoitin roolipelejä, runoja ja novelleja sinihiuksisista tytöistä ja rakastin tota seiskaluokan kuvassa olevaa mekkoa. Olin vasta alkanut kasvissyöjäksi ja mun ruokavalio koostui käytännössä vaaleasta leivästä ja maissista. Haaveilin vaihtoon lähdöstä ja au pair vuodesta (no toinen tuli tsekattua!) ja olin satavarma että musta tulee psykologi. Mulla oli ihan kamala vauvakuume (silloinkin) ja tilannetta sentään auttoi se, että elokuussa 2010 sain tietää että mun maailman paras pikkusisko on tulossa.

Yläaste itsessään oli kyllä sellaista aikaa elämästä, että toiste en kokeile. Tuli kokeiltua ihan kunnolla olla se joukosta poikkeava ihminen, mutta toisaalta ilman niitä vuosia mulla ei olis noita rakkaita babeja elämässä. Mun psykologin uravalinta vaan vahvistui kokoajan, ysiluokalla nostin keskiarvoa vajalla numerolla ja otin keväällä pari stipendiä kunniamaininnoilla. Samoin kuin lukion päättyessä, olin tekemässä päättäjäispuhetta, mutta toinen opiskelija piti sen. Alakoulun lopussa luin itse puheeni.

Muutin kotoa ekan kerran just kun 16 vuotta oli mittarissa ja lukio alkoi Orivedellä. No ne vuodet oli kyllä niin taidelukio ja taiteilijat että ei mitään rajaa. Olipahan erikoiset vuodet, mutta en vaihtais pois! Oon silti todella onnellinen että kyseinen lukio lopetti, enkä joudu kertomaan omille lapsilleni miksei äiti päästä heitä kokemaan sitä paikkaa perässä. Mun syömishäiriö leimahteli enemmän ja vähemmän, mutta mä olin tosi onnellinen siitä että pystyin juoksemaan cooperissa yli 3km ja kympin pysähtymättä. Siisteimpiä juttuja pitkällä aikavälillä oli mun parhaiden ystävien kanssa vesijuoksemassa/uimassa käyminen, ilman niitä tunteja mulla ei olis mitään itseluottamusta.

Täytin 18 ja lensin iskän kanssa Krakovaan juhlimaan Auschwitziin.

Kirjoitin LEEECC paperit (äikkä, uskonto, psyka, terveystieto, enkku, ruotsi) ja otin stipendini ja lätsäni vastaan, nostin keskiarvon toisena ja kolmantena vuonna 7.8:sta 9.1 ja olin lukion lopussa vaan yks itkevä ja loppuunpalanut ihminen. Mun paniikkihäiriö diagnosoitiin ja kirjoitin paniikissa ja ihan diapameissa ne yopaperit. Sain Au Pairin duunin täydellisestä ja niin rakkaasta perheestä Söderistä ja olin ihan sairaan onnellinen. Olin kummitätini kanssa Lontoossa ja itkin Tylypahkan linnan edessä. Sairastuin keliakiaan mitä ei epätavallisten oireiden takia saatu diagnosoitua hetkeen ja laihduin kymmenen kiloa, joten paras ystäväni joutui kaventamaan lakkiaismekkoani jatkuvasti – hän myös teki sen ja oon siitä ikuisesti niin kiitollinen.


03/08/16 mä istuin Helsinki-Vantaan lentokentällä ja luin gatella Keplerin Hypnotisoijaa. Mulla oli Tigerin kangaskassi sylissä ja koko omaisuus pakattu matkalaukkuun joka oli menossa ruumaan. Ja kun mä ekan kerran halasin mun Tukholman perheenjäseniä ja näin mille Södermalm näyttää, mä tajusin että voin tehdä mun kodin kerralla useampaan paikkaan jos mun sydän vaan on kaikkialla mukana. Mä tein hittona töitä, elin neljän kielen kodissa, sain sivutöitä dagiksesta ja sit luin 5kk pääsykokeisiin kaiken vapaa-ajan menetyksestä huolimatta. Mä sain uusia ihania ystäviä ja kavereita ympäri maailman.

Sit mä sairastuin. Ja siitä voi lukea esim. heinäkuulta 2017 löytyvästä ekasta postauksesta tarkan tarinan.

No mä muutin suomeen kun piti mennä lomalle.


Ja kohta mä olin maannut sairaaloissa, ollut myrkytystiloissa maksan itsemurhan takia, meinannut kuolla, ollut elinsiirtojonossa, nostettu pohjoismaiselle hätäapulistalle ykköseks ja ollut hätäleikkauksena maksansiirrossa. Musta tuli kipukroonikko. Mä makasin viikkokausia sairaalassa, kohta toisessa.

Sit mä päätin jäädä eloon ja 44 päivää ekan kuvan jälkeen (3pv maksansiirron jälkeen) mä aloin tuntea olevani jossain tosi syvällä kaiken paskan alla silti minä. Ja sitten mä aloitin tän blogin, ja oon tallentanut tänne avoimesti pahimmat hetket, fiilikset, ja ne onnelliset hetket. Seuraavat kuvat keräs Facebookin Tavoitteena terveellisessä elämässä yli 3.6t reagointia ja tajusin että mun kokemuksille ja sanoille on tarve.

Kuvien välillä on 44 päivää!

Noiden vuosien jälkeen musta tuntui aika hyvältä lopettaa 2019 yhdessä rakkaan avopuolisoni kanssa mun perheen keittiössä, kihlasormus sormessa ja pikkuhiljaa paranevan mielen ja psyykkeen kanssa. Eikä musta kyllä tullut psykologian opiskelijaa, mutta musta noi hallintotieteet onkin jo vähän coolimpi juttu.

Mulla on niin paljon toiveita ja haaveita tälle vuosikymmenelle, että ne pitää kertoa omassa tekstissään! Musta on pelottavaa ja kamalaa miettiä sairastumisia – niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin (se paniikkihäiriö, sh, ptsd, masennus, yleinen ahdistuneisuushäiriö..) ja niitä hetkiä kun ei oo oikeesti halunnut enää nähdä seuraavaa päivää, niitä kun on pelännyt ihan saatanasti, huutanut täysillä paskaa maailmaa, mutta nyt mä voin ryömiä toisen kainaloon ja tietää että nyt elämässä on kaikki hyvin.

2020, mä oon ihan valmis. Tee musta tänä vuosikymmenenä onnellinen, edellinen teki niin saatanan vahvan.

 

Blogin Facebook haltuun tästä! Ja ig pyörii käyttäjällä @Pullankuvatus!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.