VALIKKO
5.6.2019 09:00

PSYKOTERAPIASSA JA MIKSI

Lääkärini hyvin sanoi: ”onhan tää ihan naurettavaa että tätä terapiaa ei ole aloitettu aiemmin, koska sun tilanne on ollut liian akuutti. Ihan kun sun tilanne olis nyt yhtään parempi kun aiemminkaa…”

Mulla meni puoli vuotta löytää terapeutti. Mua neuvottiin etsimään kriisi- ja traumaterapeutti, ja mä yritin ja yritin. Ja kävin tapaamassa kaksi todellista tahvoa; meikä ei kyllä puhu yhdellekään Pikku Kakkosen juontajaa muistuttavalle lässyttävälle tädille.

Yllätin koko avohoitoni, ja valitsin nuorehkon, 200cm pitkän, psykodynaamisen terapeutin. Ja sen tutustumisen jälkeen peruin kolme kriisi- ja traumaterapeuttien tapaamista, joita mulle sentään oli henkilökohtaisesti suositeltu eri lääkärien toimesta. Mulla ei oikein ees ajatuksena natsaa niiden yli 50-vuotiaiden tätien kanssa, siis voivat olla ties miten ammattitaitoisia tahansa, mutta mä en vaan kestä sitä lässytystä mikä lähtee.

Terapeuttini kanssa tuli ensimmäisellä tapaamisella fiilis, että hänellehän on helppo puhua. Ei ole sitä pää kallellaan surullisin silmin katsovaa ihmistä, jonka pelkäät alkavan itkeä. Tutustumiskerran jälkeen hän sanoi minulle jotain sellaista, että ”nyt mä kyllä näen sussa mahdollisuuksia niin isoihin asioihin, että mä haluaisin lähteä purkamaan tätä, ja viimeisen kerran sä lähdet täältä kunnossa”. Ja ensimmäistä kertaa mulla on sellainen olo, että joku oikeesti haluaa auttaa mua, mutta ei räsähdä kasaan tai itke kotona jos oikeesti avaan suuni ja kerron miltä tuntuu, mitä kuuluu.

Hei terapeutti, jos luet tätä, oot aika jackpot, mulla on aika kova luotto nyt tähän terapiaan. Vaikka maanantaiaamuisin kun kello soi 0640 ei siltä tunnu :-D.

Mun terapia on vaativa lääkinnällinen. Sitä ei ihan jokaiselle kirjoiteta. Se eroaa ns. tavallisesta terapiasta niin, että aikoja voi pitää yhden sijaan kaksi tai kolme kertaa. Terapian kesto on kolmesta viiteen vuotta, mulle on useamman kerran todettu tai vihjaistu, että viisi vuotta tässä taitaa mennä. Vaativassa lääkinnällisessä on myös se ero, että siinä saa käydä joskus pitämässä tapaamisen esim. ravintolassa tai urheilemassa. Psykoterapeutti saa osallistua (muistaakseni) pari kertaa vuodessa myös muun hoitotahoni tapaamiseen. Esim. jos joutuisin osastohoitoon, saisi terapeuttini osallistua loppukeskusteluun, ja tietäisi näin missä mennään ja saisi sanoa mielipiteensä.

Onhan ihan avoin fakta, että koostun defensseistä, oon täynnä traumoja, oon voinut huonosti mitä, yli puoli elämää. Ja sitten tämä elinsiirto- ja kipukeissi on laukaissut psykoottisen/vakavan masennuksen, post traumaattisen stressireaktio (PTSD), vaikea-asteinen ahdistus…. Sitten soppaan syömishäiriö, paniikkihäiriö ja loputon tapa hymyillä ja sanoa: ”ei mitää ihmeitä, ihanjees, kyllä tää tästä!”

Kun noita kuvia on lähetellyt Meilahdesta kavereille ja sukulaisille ja someen, on kaksi vuotta myöhemmin perkeleen vaikea myöntää, että tässähän on ihan paskana, että on aivan sekaisin päästään, niin traumatisoitunut ettei pysty menemään verikokeisiin ilman paniikkia ja tsemppausta, että ei mene Acutaan ennen kuin kivut ovat sitä että itkuhuutaa kipua neljännen Oxanestin jälkeen, hammaslääkäriin ei varaa aikaa vahingossakaan, rikki olevia kylkiluita ei edes halua mennä näyttämään, kun pelkää että kortisonin aiheuttama osteoboroosi on iskenyt. Itku tulee heti kun alkaa päässä kuulua teho-osaston piipitys, sairaalassa ei voi olla ilman hirveää määrää rauhoittavia tai ei vaan pysty kun hyperventiloimaan…. Kipupolista on Petteri Maunun hirviömäisen ihmisen kohtelun takia tullut kirosana, eikä sinne uskalla edes soittaa että kipulääkkeet pitäisi uusia – nehän ovat em. miehen mukaan vain KUOLEVILLE SYÖPÄPOTILAILLE.

Lisänä näille pienille vaikeuksille elämässä, mulla ei ole itsetuntoa, oon vihannut ja inhonnut itseäni jo vuosia, ja elinsiirron jälkeen en ole osannut ajatella itseäni enää edes inhimillisenä olentona. Minä hajoan siihen, että joku muu kuoli ja minä sain elää. Haloo Helsingin Terveisin mä, kiteyttää jotenkin tämänkin asian:

”Mutta silti vähän pelottaa, et mikä seuraavaksi romahtaa, ja miksi mä sain parantua, vaikka toiset jossain vain katoaa?”

Mutta toisaalta sooloprokkiksesaan Ellin punaisilta huulilta kuuluu:

”Sä olet se lintu joka lensi ikkunaan
Putosit uudestaan
Vaikka henkiin jäit, et säilynyt ennallaan
Sä haluat lentää sinne
Missä ei satu enää, etkä tunne mitään
Ne kertoo, kuinka se vahvistaa
Kun vaikeudet voi vain aina jättää taa
Mut muistit kaiken, kun lensit ikkunaan
Uudestaan”

Ja mä todellakin olen se lintu joka lensi ikkunaan. Ja vaikka koko mun hirveä sairastuminen, morfiini, ambulanssisiirto, teho-osasto, elinsiirto ja kipuoireyhtymän synty eivät (luojan-vitun-kiitos) toistu uudestaan, tulevat ne paniikkikohtauksiin, uniin, kauhukuviin ja halluihin, mieleen. Joka ainoa kerta kun olen sairaalassa, mä odotan että mulle tullaan kertomaan että tämä tarina loppuu nyt. Ambulanssissa muistan vaan sen Jyväskylästä Meilahteen lähteneen ambulassin ensimmäiseen töyssyyn ajamisen ja sen kun itkin kipulääkettä ja rauhoittavia. Ja seuraavana muistan teho-osaston.

Siks mä olen vaativassa lääkinnällisessä kuntoutuksessa psykodynamisen terapeuttini seurana. Koska mä haluan taas elää.

Mut muistit kaiken, kun lensit ikkunaan

Uudestaan

 

Että tiedät mitä jatkossa, sivussa, elämässä ja blogissa tapahtuu, naappaahan HETKENKETKU:n FB haltuun!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.