VALIKKO
18.10.2019 17:11

SAAKO MINULLA OLLA SYÖMISHÄIRIÖ VAIN KOSKA OLEN HOIKKA

Kirjoitan omakohtaisista tunteistani ja kokemuksistani, en yritä puhua kaikkien syömishäiriötä sairastavien puolesta tai esitä mielipiteitäni faktoina. Mikäli oma keho, paino jne. on sulle vaikeita aiheita, en kannusta lukemaan tätä postausta. Kirjoitan tämän omista ajatuksistani, ja tiedostan että syömishäiriöni ei ole parantunut.

Facebookin etusivulleni tuli Iltasanomien uutinen radiojuontaja ja somevaikuttaja Jenny Lehtisestä, tekstissä kerrotaan hänen valehdelleen sairastavansa syöpää, kun ylipainoisena syömishäiriöstään kertominen oli liian vaikeaa. Linkki löytyy tästä ja aukea uuteen välilehteen https://www.is.fi/viihde/art-2000006276654.html  Lainaukset ovat suoraan em. tekstistä.

YLIPAINOISEN ihmisen syömishäiriö on Jennyn mukaan edelleen valtava tabu Suomessa. Ylipainoon suhtaudutaan hyvin mustavalkoisesti.”

Minä itse en luokittele ihmisiä hoikkiin, normaaleihin tai lihaviin. Tiedän tietysti että miten määritellään ylipainoinen ihminen, ihan jo nuorena opitut vaatekoot extra small, small, normal, large extra large jne. kertovat jotain käyttäjänsä koosta. Sotketaan kuvioon vielä painoindeksi ja kaikki maailman mittataulukot, ja ne idioottimaisimmat testit että jos saat käden vastakkaiselta puolelta napasi peitoksi olet tarpeeksi hoikka jne jne. Ne inhottavat mua, koska ei vaaka tai vaatekoko kerro ihmisen lihavuudesta tai laihuudesta, mun mielestä ne on arkikielessä ihan yhtä turhia kuin tarkka jako tyttöihin ja poikiin. Yhteiskunta syöttää kuitenkin niin paljon turhia oletuksia koon mukana tuleviksi, että on vaan helpompi ollla ihmisiä.

Olen kuullut melkolailla koko elämäni olevani kuitenkin normaalipainoinen, siro, pienikokoinen tai hoikka. Vaatekokoni on XS/S, mutta jos peiliin katsoo niin nuo muiden kuvailut tuntuvat naurettaville valheille. Tiedän, että osasta ihmisistä tuntuu kamalalle, loukatulle tai pahalle kuulla normaalipainoisen ihmisen kokevan itsensä liian isoksi tai olevan tyytymätön peilikuvaansa. Tiedän, että olen elämäni aikana ärsyttänyt montaa ihmistä ja saanut heidät miettimään mitä ajattelen heistä, jos kerran vihaan omaa vartaloani. Se on luonnollinen ajatus, mutta todella inhottava, sillä minä sairastan syömishäiriötä. Sen takia en osaa suhtautua realistisesti omaan vartalooni, en minä muiden vartaloita katsele ja ajattele että ai saatana kun tuon kannattaisi syödä vähemmän sokeria tai että ei jumpe ei tuon kokoinen voi käyttää noita housuja.

Kun kerron itseinhostani, minulle todetaan että se on niin surullista, koska olen hoikka ja minun pitäisin nähdä se itse. Että enhän mä voi laihtua enempää, että mä oon hoikka ja just täydellinen, että musta ei jää mitään jos pudotan painoa. Nämä on kaikki tarkoitettu hyväntahtoisiksi lauseiksi, mutta väkisinkin mieleen tulee se, että mitä mulle sanotaan sitten jos jonain päivänä painan kaksi kertaa enemmän kuin nyt, ja sairastan yhä syömishäiriötä.

Mulla ei ole tähän nyt mitään diagrammeja tai tarkkoja aineistoja, mutta tiedetäänhän, että suuriosa syömishäiriötä sairastavista ei ole laihoja, iso osa on normaalipainoisia tai ylipainoisia. Mutta silti diagnoosina syömishäiriö tuo helposti mieleen anorektisen laihan vartalon, syömättömyyden ja pois kuihtumisen.

MIKÄ sitten erottaa syömishäiriön ja ylipainon toisistaan?

Syömishäiriö voi olla normaalipainoisella henkilöllä ja toisaalta ylipainoisella ei välttämättä ole lainkaan syömishäiriötä, sanoo Helsingin yliopiston lihavuustutkimusyksikön professori Kirsi Pietiläinen.

Hän sanoo, että ylipainoon liittyy edelleen paljon syyllisyyttä.

– Tässä yhteiskunnassa ylipainoon liittyy valitettavasti edelleen valtavasti stigmaa. moni kokee, että ylipaino ei ole hyväksyttyä.

Syyllisyys onkin tunne, joka hallitsee syömishäiriöisen elämää. Lounas ei ole vain lounas, vaan jokainen ruokailu aiheuttaa syyllisyyden kierteen. Ruoka tuo hetkellisen hyvän olon, mutta sitten seuraakin välittömästi paha mieli siitä, että mitä tulikaan tehtyä.”

Minä tunnen paljon syömishäiriötä sairastaneita tai sairastavia. Ja sosiaalisissa medioissani on paljon asiantuntijoita, tukijärjestöjä ja syömishäiriötä sairastavia ihmisiä, jotka tahtovat tuoda sairauden esiin, rikkoa siihen nojaavia tabuja ja stigmoja. Olen törmännyt julmaan ja varmastikin tahtomatta aiheutettavaan ilmiöön, jossa syömishäiriötä sairastava on saanut lisää painoa, ja häntä ollaan onniteltu parantumisesta. Totta kai on helkkarin hyvä jos sairauden vuoksi alipainoinen saa terveemmät mitat, mutta on aivan turha olettaa sairauden parantuvan kiloilla. Syömishäiriö voi muuttaa muotoaan ja diagnoosiaan, tilannetta voi usein pahentaa alkamalla ladella sairaalle tai paranevalle lauseita: ”onneks oot saanut lihaa luiden päälle” tai ”onneks et oo enää niin laiha!”

Mä olen kuullut noista kummankin, ja vaikka painonnousuni ei ole ollut suuri, on ne kommentit tuntunut kanuunan iskulta kasvoihin. Sen sijaan että olisin ollut valmis tuntemaan ylpeyttä itsestäni, olen kokenut olevani täysin epäonnistunut ja nyt kuvottava ja liian iso itselleni tai kenellekään muulle.

Olen saanut niin sanotusti tunnustuksen syömishäiriölleni, ja usein jos sitä ollaan kommentoitu enemmän, on se ollut toteamus siitä, kuinka hoikka olen, kuinka olen juuri sellainen kun haluaisin olla jos näkisin itseni realistisesti. Kaikesta hyvyydestä huolimatta, nuo saavat minut miettimään, että niin kauan kuin sairastan PSYKOLOGISTA ei somaattista sairautta, syömishäiriötä, en voi fyysisesti isompi kuin nyt. Koska nyt minun sairauteni ymmärretään; sovin melko nätisti siihen kliseeseen malliin mikä meillä on syömishäiriöistä. Olen nuori nainen, sairastunut teini-iässä, olen hyvä koulussa ja vapaa-ajallani aktiivinen ja reipas, olen aina ollut normaalipainoinen, mutta perfektionismi ja muiden miellytys, negatiiviset kokemukset ja kaikesta itseni syyttäminen on ajanut minut kontrolloimaan ja inhoamaan omaa ulkonäköäni. Oppikirjaesimerkki.

Olen miettinyt jo vuosia, että lopetetaanko sairauteeni uskominen jos saan lisää painoa. Olenko jossan vaiheessa liian normaalikokoinen tai iso sairastamaan pitkäaikaista syömishäiriötä? Mitä helvettiä minulle sanotaan sitten kun ei voida enää surra tai vakuuttaa että olen hoikka ja sellainen kuin toivon olevani, vaikken sitä näe?

Olen nähnyt sitä, että ylipainoiselle syömishäiriöiselle on sanottu sh:n olevan vain tekosyy syödä mitä vaan. Käsittämäntö, kuvottavaa, miten joku voi ajatella niin. Syömishäiriö ei todellakaan ole aina äärimmäisiin vietyä laihdutusta, eikä se aina johda painonlaskuun, joskus paino voi pysyä paikallaan. SYömishäiriötä ei voi diagnosoida ulkonäön perusteella. Lihavalla voi olla syömishäiriö, mutta lihavuus ei ole syömishäiriö. Osa hoikista ihmisistä sairastaa syömishäiriötä, mutta ei siksi että ovat hoikkia.

Minulla on pelko lihoa. Minä pelkään kilojen kertymistä, seuraavaa vaatekokoa. Minä pelkään sitä oikeasti. Minä syön päin helvettiä, joinain päivinä hyvin, mutta kohta huomaan että kello on 1700 enkä ole kuin juonut kahvia. Joskus se taas on tietoinen valinta. Minä yritän kertoa sairaudestani suoraan ihmisille joiden kanssa olen paljon tekemisissä, eli ystävälleni. En halua että sh on omalta osaltani tabu, sillä se vaikuttaa joka helkkariin hetkeen päässäni ja elämässäni. Usein voin syödä spontaanisti, mutta ei ole hetkeä etten tiedostaisi paljonko, mitä, milloin ja miten olen syönyt. Joskus se on lamauttavaa, joskus voin melkein ajatella että VITUT SIITÄ ja syödä lisää kakkua. Toinen syy siihen, miksi kerron sairaudestani on se, etten halua ajaa ystäviäni kiusalliseen tilanteeseen, jossa he esimerkiksi tietävät että oksennan tarkoituksella, mutta eivät saa sanottua siitä minulle. Uskokaa tai älkää, siitä on tosi vaikea alkaa puhua.

Mutta tiedän, että kaikki eivät tahdo, uskalla tai pysty kertomaan sairaudestaan. Minäkin olin monta, monta vuotta hiljaa. Kun ei luota itseensä ja oma keho ja mieli tuntuu kamalalta, elämän peruskivet kuten syöminen on valvepainajainen ja helvetti, on tosi vaikea elää normaalia elämää. Syömishäiriö aiehuttaa usein häpeää, eikä siitä tahdo puhua. Tietenkin sairaus ilmenee kaikilla eri tavalla, niin kuin muutkin häiriöt ja sairaudet.

Minä pelkään muiden reaktioita. Tuntuu pahalta kuulla: ”no laihduta” tai ”mun mielestä ne ketkä heittää ruokaa pois tai oksentaa on tosi itsekkäitä” tai nähdä suoraan, että toinen ei usko sua. Ja mitä enemmän muita sairastuneita kuuntelee, huomaa miten huonosti heidän sairauksiinsa ja heihin itseensä suhtaudutaan. Meidän yhteiskunnassamme on tila, jossa lihavan syömishäiriö on laiskuus, jossa ylipaino on oma vika ja korjattavissa tsemppaamisella. Täällä huomioidaan isokokoiset, ja ihan tosi usein kuulee toisella korvalla että jonkun vaikka kaupassa olijan kokoa kommentoidaan. Eikä aina tarkoiteta pahaa, mutta ne koko kommentit on niin turhia ja väärin. Niitä kuunnellessa myös mulle on tullut kauhu siitä, että miten mä voin koskaan parantua tästä sairaudesta joka vaikuttaa mun kokoon, kun kohta muakin kommentoidaan negatiivisesti karkkihyllyllä. Nyt saan ostaa karkkini rauhassa, mutta mitä jos annan itselleni luvan parantua ja kropalleni luvan kasvaa, niin miten helvetissä tässä yhteiskunnassa selviää, jos ei ole enää XS kokoinen, kun niin usein tuntee olevansa arvostelulta turvassa vain tiettyjen mittojen alla?

Olispa meillä kaikilla arvot ja käytöstavat, että kenenkään kokoa ei kommentoida edes huonolla huumorilla, että kaikilla lapsilla olis kasvu- ja kehorauha eikä kukaan edes puhuis heidän kuullen laihdutuksesta. Saispa kaikki olla sellaisia kuin on. Me ollaan itsellemme tosi julmia ja tiukkoja, ei hyväksytä omalta keholta sitä mikä nähdään muille normaalina. Se on jo tarpeeks, meidän ei pitäis olla toisiamme arvioivia tai arvostelevia. Kenenkään ei pitäis pelätä että jossain koossa oleminen olis yhtään huonompi kuin toisessa, eikä kenenkään pitäis joutua pelkäämään muiden lynkkausta.

Eikä kenenkään sairaus ole toisen sairautta parempi, aidompi tai oikeutetumpi.

 

Syömishäiriöt ovat saatanan salakavalia sairauksia, siitä huolimatta että ne ovat vaikea huomata, ei silmiä saa ummistaa omalta tai läheisen muuttuvalta tai sairaalta suhteelta ruokaan tai omaan itseensä. Jos tunnet huolta itsestäsi tai läheisestäsi, voit anonyymisti osallistua vaikka Syömihäiriöliiton chattiin  tai soittaa SYLI:in maanantaisin 09-15 02 251 9207. Paikalliset alueyhdistykset järjestävät myös toimintaa sairastuneille ja heidän läheisilleen.

Mitä ajatuksia tää herättää sussa?

 

Onhan sulla hallussa HETKENKETKU:n facebook? Instagram pyörii käyttäjällä @Pullankuvatus

Kommentit

  • Nimetön Johannes

    Pitäisi saada vaan normisyömisestä kiinni toiset ei voi sitä tehdä sinun puolesta. Toki apua on saatavissa ammatilaisilta. Lipsahdin itse reiluun alipainoon selvisin lääkärin ja ravintoneuvojan avulla normaalipainoon.

     0
    • Sara Kuparinen

      Näinhän se on. Onneksi oot saanut apua ja uskaltanut vastaanottaa sen!

       0
  • Johannes

    Läheiseni alkoivat huomata asian nyt en ole kunossa. Siskoni sai lääkäriin minut mistä asia alkoi korjaantua.

     0
  • Johannes

    Sehän siinä itsensä mielestä on hyvässä kunossa vaikka onkin reilusti alipainoinen.

     0
  • coxia

    Mä oon just siinä pisteessä, että painan ihan todella paljon enemmän kuin normaalipainossani, ja on syömishäiriö, mutta kukapa sitä uskoisi (jos edes uskallan kertoa), kun näytän tältä enkä siltä stereotyyppisesti ”ainoalta oikealta syömishäiriöiseltä”, pikkuruiseksi kuihtuneelta

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.