VALIKKO
17.1.2018 20:16

Sairaana on pakko jaksaa, pakko hymyillä.

Kirjoitin tämän toissailtana, mikä kohtalon iva että seuraavana aamuna nautin olostani acutassa siinä vaaleanpunaisessa paidassa. Ilman yhtään peacee ja buenoo.

Mä halusin kirjoittaa postauksen jossa näytän ne inhottavat hetket pahasta maksatulehduksesta, akuutista maksan vajaatoiminnasta ja sen suoranaisesta tuhoutumisesta, elinsiirtohelvetistä. Siitä kivusta kun itket päivystyksessä ja kotona ja aivan huumattuna, siitä kivusta mille ei oo mitään järkevää syytä. Siitä paljonko mua on pelottanut, paljonko mua pelottaa.

Ja sit mä tajusin taas et miks tää kaikki tuntuu niin saatanan vaikeelle.

Kun kokoajan on jaksanut, psyykannut, valehdellut itselleen ja etenkin kaikille muille että uskoo että tästä selvitään. Kun joka ainoassa kuvassa minkä löydät sairaala-ajalta ennen siirtoa tai sen jälkeen joko hymyillään, näytetään buenoo tai voittoa. Luuletteko te että mulla on yhdessäkään näistä hetkestä oikeesti ollut sellainen olo kun miltä kuvat näyttää. Noh, ei ole.

On kuvia missä mun maksa on ollut 80-90% tuhoutunut, mä oon ollut niin myrkytystiloissa että sen takia munhan piti kuolla. On kuvia missä multa on alle viikko sitten revitty irti isoin elin, isketty tilalle uus ja kursittu vatsalihaksia ja hermoja kasaan.

Mä oon kaikissa noissa hetkissä ollut niin rauhoittavissa, niin kipulääkkeissä ja psykofyysisesti paskana että kyllä on tuntunutki sille että mun piti kuolla just äsken.

On defenssi, ihmisluonnon selviytymiskeino kuvitella että kaikki on hyvin. Sillon alkuun. Ihminen ei selviä elossa isosta kriisistä jos se iskeytyy heti päin naamaa. Mutta kun tietoisesti alkuun lähettelee peacee ja kanyylejä, vitunmoisia mustelmia ja neljänkymmenenkahden metallihakasen haavoja hymyn kanssa vointia kysyville sukulaisille viikko elinsiirron jälkeen, on aika vaikeeta olla kahdeksan kuukautta myöhemmin niin rikki että ei itsekään enää tiedä mistä vitun ojasta pitäisi psyykettään kaivella.

Ei rikki kaikesta ja aina niinko joskus teininä koki olevansa. Mutta se fyysinen kipu. Se psyykkinen bulimia tai norovirus mikä siitä kivusta tulee, se pelko, se turhautus, se vitutus ja se katkeruus. Se kun alat itkee, meinaat pyörtyä tai ainakin tarviit puolikkkaan rauhoittavan pillerin jos näet uutisissa Meilahden sairaalan. Kun voit ihan hyvin itkeä 3kk seuraavaan kontrolliin että ahdistaa mennä sinne. Kun saatat edelleen nähdä painajaisia siitä, että kävelet niitä meikun käytäviä etkä pääse ikinä pois.

Mutta kun vakavasti sairastuu, kun elämästä tulee yks kriisi ja shokki, niin eihän sitä voi hyväksyä. Aina välillä putoa tajuamaan hetkeks että mitä tää elämä taas on, sit menee kolme päivää ja vetää täysillä eteenpäin ja kieltäytyy mahduttamasta mitään täydellisestä maailmankuvasta poikkeavaa elämäänsä. Kunnes putoaa uudestaan. Ja joka vitun kerta on aika kipeetä muistaa, ettei elämä ookkaan vielä ”puolen vuoden päästä sitä mihin jäi kun sairastui.” Mä en jaksa enää havahtua tajuamaan että mä oon aivan yhtä kipeä kun kesälläkin, että se kipu ja maksatragedia-ahdistus on täällä edelleen.

Mut mitenkäpä päin sitä menet enää tässä vaiheessa, seuraavan vuoden puolella, sönköttämään että hei nyt sattu sittenkin vähän enemmän kun uskalsi myöntää.

Tässä meinaa kävi taas niin että hermokipu yltyi. Mä en kuitenkaan peruis töitä jos ei olis maailman viimeinen pakko, ja nyt on siihenkin päästy. Eikä 8kk jälkeen jaksais enää näyttää saman arven, kipulääkepaketin tai kanyylin kanssa buenoo, voittoo tai rauhaa, ainakaa hymyillä, koska joskus alkaa tuntua et asenne ei riitä. Jos on teholla sanonut: ”kyllä tää tästä”, ei vaan tunnu sille, että näennäisesti näin terveenä sais huutaa että tää on kamalinta shittiä ikinä ja haluan olla terve.

Joskus kaduttaa ettei ole myötänyt ainakaan itsellekään miten vaikeeta ja paha on ollut olla jo aiemminkin, koska siitä tekee itselleen vaan vaikeampaa ja vaikeampaa mitä useemman päivän ja pillerin ja verinäyte purkin sitä pidempään ottaa letkeitä sairaalaselfieitä.

Mutta onpahan tästä puhuttu ennenkin:

Mutta minähän valitan vaikka moraalisesti en saisi; koskee kipeästi!

Mutta minähän valitan vaikka moraalisesti en saisi; koskee kipeästi!

Ja hei, koska jollain maailman tuurilla meitsi on meitsi, ja taas viedään.

Pus!

Kommentit

  • Jenna

    Tää kirjoitus!!
    Sä saat mut aina pysähtymään lukemaan sun tekstejä ja miettii miten pieniltä omat murheet ja ongelmat tuntuu sun kipuihin verrattuna.
    Kiitos että sä olet olemassa ja jaat tätä kaikkea!<3 ei se varmasti oo helppoa, mutta se on jotainn niiiin aitoa mitä sun kuuluu tehdä!!
    Oot vahva nainen <3 tsemiä!

     2
    • Sara Kuparinen

      En osaa ees vastata tähän kommenttiin mitään! Kiitos näistä sanoista! <3
      Tiiätkö kun joskus joku sanoo sulle jotain sellaista minkä tulee muistamaan aina? Mä luulen ja toivon että tää kommentti minkä kirjoitit on niitä! Kiitos, oikeesti.

       1
  • Katri

    Vaikka mä en oo käynyt läpi yhtä pahaa helvettiä (suoraan sanoen) kuin sä, niin voin monessa kohtaa samaistua.
    Samaistua mm. siihen, miten läheisille laittaa sieltä sariaalasta ne hymykuvat ja kertoo kaiken olevan ok. Kun oikeesti on just itkenyt silmät päästään, ja miettinyt, että mitä hittoa tekee elämällään. Se hymy niille läheisille ihan vaan jo senkin takia, että ei haluu huolestuttaa ketään ihan liiaks.

    Samaistua myös siihen, miten on ajatellut saavansa elämänsä pikkuhiljaa raiteilleen, ja sitten oma kroppa päättääkin tehä jotain ihan muuta. Ihan kuin vaan vittuillakseen.

    Mut mun pointti on se, että oot oikeesti yks vahvimmista henkilöistä joita tiedän. Vaikkei mekään niin hyvin toisiamme tunneta (tähän muuten täytyy tehä muutos), niin tiedän sen silti.
    Olipa se totuus niistä sun oikeista fiiliksistä mikä tahansa, kuinka pahoja ajatuksia sulla mielessä välillä pyöriikään, niin oot kuitenkin ihan älyttömän vahva persoona. Jo pelkästään senkin takia, että sä kirjotat blogia kaikesta mitä käyt läpi, etkä piiloudu minkään suojakuoren taakse, ja karkota kaikkia ihmisiä sun ympäriltäs.

    Kun tuut käymään Jyväskylässä, laita mulle viestiä! Olis meinaa ihan huippua tutustua paremmin, käydä vaikka kahvilla/kaakaolla/kakulla/ihan sama millä 😀
    Voidaan vaikka yhdessä kirota sitä, miten oma kroppa tekee ihan päinvastoin kuin ite haluais. Tai sitten jutella ihan jostain muusta, ja saada ajatukset taas ainakin hetkeks ihan muualle! 🙂

     2
    • Sara Kuparinen

      tähän niin paljon sydämiä ja muutama itkuemoji ja sit niitä pusuemojeita !!

      meidän pitää ehdottomasti tutustua kunnolla, mä niin haluan sut elämääni mukaan! <3 oot uskomattoman vahva ja osaat aina kommentoida niitä juttuja mitkä pitää sillä hetkellä kuulla!

      on oikeestaan ihan kamalaa että säkin tiedät sen tunteen niiden sairaalaselfieiden takana, mut samalla on itsekkäästi niiin huojentava tietää ettei oo yksin!!

       1
  • Anette

    Sanattomaks vetää kyllä nää tekstit! Tsemppiä Sara <3

     1

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.