VALIKKO
26.6.2019 18:40

SE SYÖMISHÄIRIÖ

Postaus sisältää kuvia ja tekstiä, painon, tunteita, minun tilanneni. En suosittele postauksen lukemista syömishäiriötä sairastavalle, sillä avaan avoimesti asiaa. 

Korostan vielä, että tämä on omakohtainen kokemukseni, haasteeni ja samalla turvani. En tahdo provosoida ketään, joten mietithän vielä, että kannattaako tämä lukea. Tämä on minun tarinani, taisteluni, enkä kehota ketään toimimaan samoin kuin minä tein tai teen. Ymmärrä, että minä en ole terve tai voittanut syömishäiriötä, se rullaa päälläni ja päässäni jatkuvasti. Mutta mielestäni tämäkin on asia josta pitää puhua, että tätä sairauksien vyyhtiä ymmärrettäisiin paremmin. 

Tätä tekstiä pyydetään usein. Useimmiten lukijat ovat laittaneet ig:ssä viestillä toiveita (kiitos siitä, ihanat!) ja tämä teema toistuu.

Kirjoitin ensimmäisen ruokapäiväkirjani ollessani 10-vuoden ikäinen. Lisäksi piirsin vertailukuva minun ja erikokoisten ystävieni välille. Olin luokan pisimpiä tyttöjä, ja verrattuna moniin ystäviin ja vertaisryhmiin, olin minä usein kehittyneempi kuin muut; tissit löytyivät silloin ala-asteen lopussa.

Meni pari vuotta niiden ruokapäiväkirjojen ja liikkumisen ja satunnaisen ruuan piilottelun kanssa. Kesällä ennen seitsemännettä luokkaa söin epäterveellisesti ja sain kilojs siitä, mutta enemmän varmasti murrosikään. Mulla alkoi menkat samoihin aikoihin, ja kun kaikkia keinoja hyödyntäen pudotin parissa kuukaudessa noin 15kg, jäivät ne menkatkinn johonkin. Tämä vuosi oli syksy 2010, mun menkat oli ensimmäistä kertaa peräkkäisissä kuukausissa kahdeksan vuotta tuon jälkeen, kun olin 21.

 

Ylläoleva kuva on otettu yläasteen päätyttyä. Olin tosi ahdistunut koulupaikasta ja itseluottamus oli ihan halki. Tuona kesänä nautin juoksulenkeistä, joita painoin menemään usein, kun en ollut vuorossa puhelinmyynnissä.

Yläasteen aikana oli täysin normaalia piilotella ruokailun ajan, ja sanoa että söi jo, mutta toki sitä välillä oltiinkin syömässä. Aamupalan välttely on aivan hölmö sillä verensokeritkin on matalat yön jälkeen. Mutta monta vuotta on aamupalaani kuulunut muutama kuppi kahvia. Jos on ollut töihin tai pitkälle luennolle lähtö, on syöminen takunnut. Tänäkin aamuna leipä oli jäädä kiinni kurkkuun ja oksennusrefleksi tuli saman tien, siinä äkkiä vaan kättä suun eteen ja naama kattoa kohti – jos välttäisi oksennuksen. Se oli sitä soutamista ja huopaamista.

Lukion alkaessa oksentaminen sai ihan uudet muodot, sillä kukaan ei kontrolloiunut puolestani mitään. Yläasteella ja kotona oli kuitenkin helppo jäädä kiinni oksentamista.

En ole koskaan ahminut ja sitten oksentanut. Oksennan perusruokaa, jos en ole syönyt, oksennan vatsahappoja.

Olen aina nauttinut juoksemisesta ja lenkkeilystä ylipäätään, itse voi säätää vauhdin ja matkan. Oon ollut kova pikajuoksussa, Cooperit menivät kiitettävästi ja Tukholmassa treenasin puolikkaalle maratonille ja painoin 17km just ennen sairastumista.

Oon pudottanut pari kertaa kaiken ylimääräisen lähes päivittäisellä juoksemisella, maitorahkalla hedelmillä ja arkiliikunnan maksimoinnilla. On muuten ainakin pintalihakset aktivoituneet ja näyttäneet lihaksilta.

Mutta aina, joka ainoa kerta, homma lähtee lopulta käsistä. Mä en pysty lopettamaan enää sitä kontrolloimista ja päässä huutavia ääniä, ja mä yritän pysähtyä mut vauhti on jo niin kova, että mä pyörin ympäri lautasen pohjaa.

Ja mä oon tehnyt sen säännöllisesti kahdentoista (12) vuoden ajan.

Mulla ei ole diagnoosia, mikä kattais mun ongelmat itseni ja syömisen kanssa. Ei sellaista ole olemassa. Ja joo, kyllä sen voisi joku lääkäri luonnehtia. Sen, että mulla on epätyypillinen syömishäiriö. Oksennan, syön jos syön, urheilen vuorotellen terveyden ja vuorotellen sairauden edistämiseksi.

Ja viimeisen vuoden sisään oon myöntänyt välillä itselleni ja välillä jollekin muulle, etten jaksa enää tätä vitun hirveää sairautta. Mutta samalla, mä en edes yritä tosissani parantua. Yritän pitää homman tarpeeks stabiilina ja hallita sairautta mahdollisimman kauan, mutta samalla voi tuudittautua ajatukseen, että voin kontrolloida ainakin sitä osaa elämästäni.

Tiedän, että syömishäiriöt ovat vaarallisia ja katalia. Ehkä se näkyy juuri siinä, että se alkaa tuntua turvalta; on perkeleen pelottava ajatus päästää kokonaan irti ja parantua. Eikä se edes olisi niin helppoa, en tiedä onko se edes mahdollista.

Vuosien ajan ainoa asia mikä on motivoinut aika ajoin paranemaan, on huutava vauvakuume, uskomattoman vahva tahto tulla äidiksi. Mutta se on niin oravanpyörä – pitkä syömishäiriö voi vaikeuttaa tai estää lapsen saannin, mutta samalla ajatus yli 3kg painon noususta aiheuttaa pakokauhun.

Nyt olen saanut painoni pysymään melko stabiilina, mutta ei ole päivääkään, etten arvostelisi itseäni, inhoaisi raajojani tai miettisi syömistä. Ei ole tiettyä skaalaa miten usein oksennan tai miten syön, paljonko liikun. Säännötöntä ja sattumanvaraista tässä ei ole kuitenkaan mikään, vaikken usko enää, että kukaan pääsisikään keskelle kaavaa.

Koko sairauden ajan olen ollut XS kokoinen, ja samanpituinen. Painoni on nyt viime vuosina -aikuisena- seilannut kymmenen kilon sisällä.

En usko, että elinsiirto ja krooninen kipu ovat radikaalisti muuttaneet syömishäiriöni kulkua. Toki ne ovat molemman nostaneet itseinhon tasoa jatkuvasti korkeammalle, ja kortisoni ja sen takia lihomisen pelko on tosi korkea, uskon, että olisin samassa tilassa myös ilman noita elämäni pahimpia tapahtumia.

Olisi hienoa päättää tämä teksti sanoihin siitä, miten arvostan itseäni ja kehoani nyt enemmän. Mutta todellisuudessa olen taas päästämässä otteen ja valumassa alaspäin.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.