VALIKKO
14.2.2018 14:06

”Sun kipua ei voida hoitaa pois” – kuitenkin kipupolilla

 

Eilen odotin tunnin kipupolin aulassa, kunnes kuulin että anestasialääkäri onkin kiinni muualla, eikä ole tulossa. Hajos. Itketti kun oli niin pettynyt, surullinen, vihainen, katkera ja peloissaan. Mä odotin yli puoli vuotta että pääsisin kipulääkärille. Sellaiselle, joka ei sano: ”kyllä se menee kuukaudessa ohi” kun ei mene. Ei mennyt. Ees sen kahdeksannen: ”kyllä se kohta loppuu” kuukauden aikana. Mä aloin ihan oikeesti odottaa ja lapsenomaisesti uskoa, että se kipulääkäri sit keksii jonkun tavan saada tän kivun pois. Mä oon 20, eihän mua nyt voi mun loppuelämää koskea jonkun leikkauksen takia. Ei sen takia et maksa tai joku muu elin olis huono tai sairas, vaan siks että mun iho, lihakset ja hermostot nyt on kerran avattu.

Keräsin itseni eilen itkultani ja menin kipulääkkeissä ja rauhoittavissa luennolle, josta en saa enää olla poissa oltuani kaks viikkoo Taysissa. Mä ihan oikeesti nukahdin sinne. Mä olin niin lääkkeissä että nukuin keskellä luentosalia. Great. Ei oo muuten mitään havaintoa mitä se luento käsitteli, oppimistehtävästäni tulee varmasti tosi hyvä. Soitin epätoivoissani jopa Meilahteen, että mitä mä teen kun kipulääkkeistäni tulee vaan pahaolo, kipupolia siirrettiin taas eteenpäin ja muhun koskee taas tosi kovaa. Mene acutaan niin saat oxynormia. Niin, siitähän ei tunnetusti tule pahaolo.

Olin tänään kontrolliverikokeissa. Sit soitetaan, että kipupolilla on puolen tunnin päästä vapaa peruutusaika. Meitsihän istui nätisti 20min ajoissa oven takana odottamamassa.

Kipuni on niin syvissä hermoissa ja kroonistunut ettei sitä saa pois. Vaihdettiin lyricat kabatoniin mitä toivottavasti nyt sit kestäis syödä sen verran että vois saada jotain tuloksia aikaan. Sain lähetteen kipupolin fysiatrille, ehkä sieltä sais apua tähän vatsalihasten kipukramppiin. Jos vaan kroppa kestää nii lupailtiin että saisin kotiin ton tens-laitteen.

Tiedättekö, jollain tasolla mä haluaisin maata lattialla, kirkua ja itkeä että mä haluan mun oman, kivuttoman ja normaalin elämäni. Mä kinda haluaisin soittaa Meilahteen kirurgilleni ja huutaa aivan täysillä että tajuaako se että mun hermot ei ikinä keränneet itseään sen leikkauksen jälkeen. Olla niin vihainen siitä, ettei kaikista isossa leikkauksessa olleista terveistä kakskymppisistä tule kipukroonikkoja. Mut sit toisaalta on niin kaikkensa antanut olo, jotenkin niin nuutunut, pettynyt ja samaan aikaan luovuttanut, että teki mieli vaan kiivetä sen mukavan sairaanhoitajan syliin olemaan hiljaa ja nukkumaan.

Kuitenkin, mä pääsin sinne kipupolilleni. Nyt vihdoin saan sellaista hoitoa minkä tarkoitus on olla pitkäaikainen kivunlievitys, millä pyritään pitämään yllä paras mahdollinen toimintakyky. Mä keksin elokuussa sen kipupolin. Mä pääsin sinne helmikuussa. Tiedätkö, tavallaan tuntuu sille että mä voitin, mä valitettavasti oon kyllä kropassani tiennyt jo yli puoli vuotta, että tää kipu on nyt niin crazyä että se ei ole menossa tramalilla pois. Nyt voitais vihdoin alkaa päästä sellaiseen hoitovasteeseen mikä olis ihailtavaa, sellanen stabiili kipu 0-10 asteikolle heitettynä 3. Ei selllanen et vetäsee väärin henkee ja päästiin sekunnissa yhdeksään.

Joskus musta tuntuu sille että mä oon vaan skipannu elämästäni muutaman vuosikymmenen. Että sen sijaan et makasin teholla puolitajuissani neljä päivää, olisin ollu koomassa kolmekymmentä vuotta, ja nyt yrittäisin sopeutua 50-vuotiaan vaivoihin ja kroppaan. Sellaseen kropan kiputilojen, rajoitteiden ja elämän rajallisuuden ymmärtämiseen. Koska jos totta puhutaan niin mua ei kyllä kiinnosta yhtään alkaa varomaan tai välttelemään mitään, eikä mun päähän mahdu vieläkään et miks ei muka vois olla yhtä naivi ja tyhmä kun vuosi sitten.

Musta tuntuu et oon aivan sekaisin siitä mitä mun elämässä tapahtuu. Mitä mun kropassa tapahtuu. Mitä mä haluan et mun elämässä tapahtuu, mitä mä kelaan tästä kaikesta, mitä mä en halua ja minkä vuoks mä tappaisin. Emmä tiiä, jos haluan vaan kokeilla sitä tens-laitetta, juoda kahvia omalla sängyllä, hoitaa ihania lapsia ja matkustaa.

Jos sä nyt kuulisit et sun yli 8kk kestänyt kipu on oikeesti kroonista? Että sulle voidaan jatkossakin vaan syöttää lääkkeitä että pärjäisit sen kanssa? Eikä sulla olis aavistustakaan, et paheneeko se, paraneeko se, ootko sä ikinä työkykyinen, ja kuinka helvetin kauan ihminen voi elää niin et sen kroppa on kokoajan hälytystilassa, kun koskee niin paljon että joka solu huutaa että joku on hätänä. Mitä sä tekisit? 

Kommentit

  • Katri

    <3
    Mä oon oikeesti niin sanaton.
    Tavallaan pystyn joissain kohti samaistumaan, kuulemaan jatkuvasti noita "odota muutama kuukausi, niin kipu on poissa." jaa-a kiitti, kerros mulle, et miks se ei oo poissa vielä 12kk jälkeenkään? Siinä on ehtiny mennä ohi 6 niitä 2kk pätkiä..

    Ajattele, että oot kestänyt ton kanssa jo sen 8kk. Joka on ihan hiton pitkä aika.
    Joten mä oon varma, että sä pärjäät kyllä myös tulevaisuudessa! Koska noh, sä oot sä, ihan mielettömän vahva persoona.

    Mä toivon todella, että saat sieltä kipupolilta jotain helpotusta. Ainakin sen verran, että sun ei tarvis koko ajan olla varuillaan. Miettiä, että se ykskin väärä liike, liian syvä hengenveto, yks yskähdys, saattais pahentaa sitä kipua hetkessä.
    Toivon, että ainakin ton verran sieltä osattais auttaa sua.

    Ja muista aina, että sä et oo yksin!<3
    Voit laittaa viestiä anytime, jos kaipaat jutteluseuraa. Tai haluut saada ajatukset muualle, tai et haluu nukahtaa siel luennolla…

     0
    • Sara Kuparinen

      !! <3
      Voi Katri, oot kyllä sellainen kommenttikentän enkeli ettei oo toista samanlaista! On niin hirveetä kuulla ja ymmärtää et vaikka terveydenhoiton on miten upeaa, kehittynyttä ja mahtavaa, on kivunhoito tai ees lievitys silti usein yks iso mysteeri… Mut sinäpä sen sanoit, ainakaan kumpikaan meistä tai toivottavasti kukaan muukaan ei oo yksin!!

       1
  • Iida

    Oon uusi seuraaja löysin sun blogin kun etin tietoa hermovauriosta.. Hassua ihan kun lukisi omaa tarinaa ainoastaa et oon 26v ja hermovaurio vas jalassa ja 10kk odotettu jos se kipu loppuisi joskus sain alku viikosta suoran katseen lääkäriltä ja sanat sun vaa täytyy oppia elämään tämän asian kanssa ja kipu on sun mukana loppu elämän, the end.

     0
    • Sara Kuparinen

      En tiiä pitäiskö sanoo ensin että: ”kiva kun oot löytänyt blogini!” vai että on ihan kamalaa että sä oot tullut tännne noin ikävällä tavalla. Mä kirjoitan kyllä ihan sen epäasiallisen ja melko rehellisen vertaistuen antamisen ilosta, mut onhan se nyt ihan hirveetä että säkin kärsit jatkuvasta kivusta. Toivottavasti pian löytyis silti helpotusta molemmille ja että saatais viettää astetta letkeemmät kesät <3
      Kivusta huolimatta kiva että löysit tänne! hitosti tsemppiä, oikeesti!

       1
  • MM

    Ihanaa vai pitäiskö sanoo kamalaa, et pääsen lukemaan jonkun toisen kokemuksia ja saamaan vertaistukea. Vaikka mun kiputila onkin hyvin erilainen voin silti samaistua. Pahinta tässä ehkä on kun ei tiedä mitä edessä on ja kun kukaan ei osaa auttaa. Kaikkien oletus on että ”kyllä se siitä ohi menee”, mutta kun ei mene. Tätä samaa kipua on jatkunut jo 7 vuotta ja ei ole ohi mennyt niin miksi sitten nyt yhtäkkiä menisi.

    En ole ennen edes kuullut kipupolista mutta täytyy selvästi alkaa googlettelemaan ja etsimään vähän lisätietoa.

    Jaksamisia sulle <3
    mimmim.fi

     0
  • Eve

    Mä en todellakaa tiedä mitä tekisin, jos mulle sanottais et mun pitäis elää kroonisen kivun kaa loppu elämä. Koska mulla ei oo semmosia kipuja. Varmaa toteaisin et fuck this shit ja huutaisin ja itkisin itteni uneen. Ja sit ois varmaa päivä uus ja pitäs varmaa jatkaa elämää. Sit vois romahdella satunnaisen säännöllisesti omaan elämääni, mut varmaa se aina jotenki jatkuis.

    Sen sijaan mulle nyt käytännössä todettii, et ku oon nyt ollu 8 vuotta väsyny ja kaiken näkösiä testejä on otettu ja mitää ei selviä. Et oikeastaa nyt ei oikein voi tehdä mitään. Sorry. Että täs nyt ois näitä lääkkeitä, jotka ei kylläkää oo mikää ratkasu kaikkee eikä tod näk olenaisesti auta ja et pitäs vaa jotenki jaksaa selvitä. Että, koita selvitä. Tsemppiä.
    No vittu, kiitos. Ja niin mä kai vaan sit selviän. Ja välillä itken sitä kuinka paskaa on, että on vaa nii helvetin väsynyt jatkuvasti, ettei kykene normaali elämään. Kuinka joskus tiskikoneen tyhjentäminen on päivän suurin suoritus, mut jostain syystä en saa aplodeja tai kunnianosoitusta siitä lähipiiristä. Mut eihä ne voi ymmärtää. Tuskailen, että en ehkä koskaa valmistukkaa tai pysty ikinä käymää töissä. Tai hankkimaa perhettä. Tai tekemää aika montaa muutakaa asiaa. Ja sit jossai vaiheessa havahdun, et kyllä sitä kuitenki vielä jotain voi tehdä. Enhä mä sentää kuollu ole. Eikä mun elämä sit kai kuitenkaan ihan niin hanurista ole.

    Anyway.
    Mulla kolahti ekaa kertaa sun joku kirjotus siitä, miten sairaana pitää jaksaa hymyillä. Ja sitte luin muutaki ja tykkäsin. Koska jollai oudolla tapaa sä vaa vaikutat mielenkiintoselta. Ja sun suora tapas kirjottaa asiat on aika helvetin jees. Että aattelin jatkaa lukemista. Niin kauan ku sää jatkat kirjottamista.

     0
    • Sara Kuparinen

      Wow, kiitos jokaisesta sanastasi! Toivottavasti saat jatkossakin blogistani kommentin aihetta. Tsemppiä! <3

       0
  • coxia

    Tiiän että tää on vanha postaus, mut koska olit nostanu just tän kipuryhmään, ja kysyit erittäin hyvän kysymyksen mitä tekisin sun tilanteessa. Että miten selviäisin sen tiedon kanssa että mun kivut ei vaan tuu loppumaan.

    Hiton huonosti selviän. Mun kiputaival alko loppuvuodesta 2014 (vaikkakin lyhyempiä kipujaksoja oli ollut jo sitä ennenkin), ja kipu kroonistui hyvin pian. Mulla ei oo ollu kivuttomia päiviä (tai oikeastaan edes hetkiä) varmaan about 2,5 vuoteen tai jotain sinnepäin. Ja pääkoppa hajoaa siihen ihan jatkuvasti. En oo ehtiny lukemaan vielä muita tekstejä ku tän, enkä siis tiiä ootko saanu tukea henkiseen pärjäämiseen (psykologilta tai psyk sairaanhoitajalta tms), mut jos et oo vielä saanu, niin hakeudu saamaan sellaista! Koska se on tosi iso juttu joutua opettelemaan kivun kanssa elämiseen. Ihan minkä tahansa ikäiselle. Mutta musta tuntuu, että erityisen kovaa se varmaan iskee lapsena/teininä/nuorena aikuisena, kun ajatus loppuelämästä on kuitenkin tosi pitkä aika.

     0
    • Sara Kuparinen

      Kiva, että tulit lukemaan tämän postauksen ja kommentoitkin, toivoin että tämä toisi samaistumiskohteen! Ja vaikka tämä on ”vanha” postaus, on totta että ”kivut ei vaan tuu loppumaan” ja tilanne on sama, vaikka suhtautuminen kipusairauteen vaihtelee (itselläni varmaan kymmenen minuutin välein).

      On ihan paska kuulla, että sulla on vaikeeta. Mä laitoin sulle fb enemmän listaa missä oon käynyt puhumassa tai makaamassa, ja ilman apua mä en olisikaan tässä. Mutta tärkeimmäksi mä koen vertaistuen, ja siks onkin ihana että sä tuut sellaisesra ryhmästä! Sun viimeien lause on tosi tärkeä ja hyvin muotoiltu; ajatus loppuelämästä on tosi pitkää ja toisinaan tosi kamala. Voimia meille siihen!

       1

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.