VALIKKO
7.9.2019 11:09

SUORITUKSIIN SIDOTTU ITSETUNTO

Suorituksiin sidottu itsetunto tarkoittaa käytännössä sitä, ettei arvosta itseään, ellei suorita ja menesty siinä jatkuvasti. Löysin tämän termin joskus lukion alussa psykologian tunnilta, ja se, jos joku kuvaa omaa itsetuntoani – tai sen puutetta.

Minä koen olevani onnistunut, kun luen ahkerasti tenttiin, kun urheilen säännöllisesti ja monipuolisesti, kun saan hyvän arvosanan tai painan läjän opintopisteitä muutamaan viikkoon. Itsetuntoni kasvaa sitä mukaan miten suoritan; mitä enemmän töitä, sitä enemmän tehtävää, siitä nouseva itsetunto. Sinänsä nykymaailmassa ihan hyvä, sillä ollaanhan ainakin jonkun alan palkkauksessakin siirtymässä malliin, jossa peruspalkan jälkeen extraa maksetaan tehokkuudesta ja työnlaadusta. Siinä mä oon varsinainen messias. Painamaan duunia ja suorittamaan mitä vaan sillä pakotteella, että luovuttaessa tai epäonnistuessa  mä h a j o a n.

Sen takia mulle on niin vaikeeta, esimerkiksi lukea ja päntätä pääsykokeisiin, sillä se suorittamisen ja pärjäämisen pakko nousee niin korkealle, että nukkuminen, syöminen, sosiaalisten suhteiden ylläpito ja ylipäätään kaikki muut tarpeet jäävät taakse ja ovat mitättömiä. Kun siitä kouluun pääsystä tulee se ainoa päämäärä, samalla voi tehdä töitä tai urheilla lujaa, mutta sitä muuta suoritusta tai menestystä, etenkään hätää ja väsymystä ei pysty näkemään.

Se on se syy, miksi mä oon aina lähtenyt vauhdilla psykiatriselle osastolle. Yksinkertaisesti lopetan itsestäni välittämisen sitä varten, että voin pakottaa itseni pärjäämään siinä maailman ainoassa asiassa millä on silloin väliä – viime vuosina opiskeluun. Mä tajuan yleensä itsekin että milloin alkaa mittari täyttyä ja pitäis vetäytyä taaksepäin, mutta siinä vaiheessa tahtoo vaan painaa kaasua ja tehdä entistä enemmän, että varmasti saa aikaan täydellisen suorituksen ennen kuin pää tai kroppa pettää alta.

Mä oon tehnyt sen kaksien pääsykokeiden kanssa, tekemällä usempaa työtä yhtä aikaa, lukemalla kaksi vuotta ilman lomia ylioppilaskirjoituksiin ja nostamalla raivotautisena arvosanoja. Ja mitä kävi – olin useammat kirjoitukset niin Diapam päissäni etten saanut enää riveistä selvää. Ja mulla on E:n paperit, ja hitto kolme pistettä vaille laudaturin ainetta; terveystieto, uskonto ja psyka. Tiiättekste, ne on siellä sen takia että osasin kirjat ulkoa ja nippelitiedon nappulat, mutta en pystynyt enää sen kaiken korkealentoisen tiedon keskellä muodostamaan ihan niitä yksinkertisimpia pohjia vastauksille.  Sama kävi yhteiskuntatutkimuksen pääsykokeissa 2018.

Jos oot lukenut mun blogia pidempään tai stalkannut välistä oikeat tekstit, niin tiiät, että mun ihan melkein kuolemaan johtaneen maksan räjähdyksen takia olin 7vko sairaalassa, tulin kipukroonikoksi, muutin lennosta ilman tavaroita takaisin suomeen, kissani joutui muuttamaan pois, missasin tatuointini olemalla teho-osastolla, ja makasin ne pääsykokeet mihin luin 5kk kanssa siellä Meilahden teholla. Ja sen, että ainoa asia minkä mä pitkään aikaaan tajusin, oli se, että mä en ollut niissä pääsykokeissa. Mä tiesin että olisin mennyt heittämällä sisään. Mä olin laittanut puolet mun Au pair vuodesta siihen hemmetin sekopäiseen lukemiseen samalla kun tein kahta työtä, mä luin ja luin ja luin. Ja siellä sairaalassa maatessani luin kun muut sai koulupaikkatietoja. Ja mulle kävi jotain niin absurdia kuin joutua terveestä teho-osastolle, kun mun olis pitänyt loistaa pääsykoesalissa.

EIkä kukaan tajunnut sitä silloin. Että se hajotti. Että se oli pitkään se ainoa konkreettinen asia mitä hätäleikkauksena tehty maksansiirto mulle tarkoitti. Epäonnistumista, epäonnistumista opintoihin pääsyssä. Että mä laitoin turhaan kaiken mun jaksamisen ja ajan lukemiseen, kun olisin voinut juosta kädet levällään pitkin Södermalmin katuja ja tanssia Medborgplatsenilla. Ja sen takia kukaan ei tajunnut pitkään aikaan, että mä olin puoli vuotta paskana pääsykokeiden takia jo ennen kuin uudet materiaalit tulivat. Koska mä hoin itselleni että mun piti selvitä ensin hengissä, sitten päästä kouluun. Että ihan tuurista kiinni ollut kuolema oli ainoo syy skipata pääsykokeet eli epäonnistua. Että enää sitä tsäänssiä ei ollut, että seuraavana keväänä oli P A K K O onnistua.

Ja niinhän se meni: tappelin itseni pois psykiatrisesta sairaalasta päivää ennen kuin pääsykoemateriaalit tulivat; luin kaiken muun kustannuksella, laitoin sen aikaisen lähipiirini koville laittamalla ne kysymään termejä, pelaamaan aliasta sanoilla ja pakottamaan mut pänttäämään lisää. Ja no, viikko pääsykokeiden jälkeen olin taas psykiatrisessa. Ja 13:sta viikon jälkeen käytiin taas kovaa keskustelua siitä, päästetäänkö mut ulos niin, että pääsen aloittamaan fuksivuoteni muiden kanssa. Että se on aika hyvä esimerkki siitä millä ajatuksella mä suoritan, ei paskaakaan väliä mitä seuraavaksi tapahtuu kunhan mä onnistun siinä mihin pyrin.

Ja mä en päässyt sinne yhteiskuntatieteille, vaikka miten luin. Mutta kuten toissa postauksessa kävi ilmi, pääsin puoliksi vahingossa lukemaan Hallintotieteitä, mitä en pois vaihtaisi. Mutta se viikko, kun tiesin että mulla on edessä välivuosi Au Pair vuoden ja ”saikku”vuoden jälkeen sai kaiken musta hajoomaan. Mä olin epäonnistunut, mä olin huono, mä olin luuseri, sysipaska ja niin vitun surkea.

Tää vaikuttaa mun elämään niin opiskelujen, töiden, urheilun, ns. täydellisen kropan metsästyksessä… Ihan mikä vaan voi olla se päämäärä minkä mä valitsen, ja sit millään muulla ei ole väliä. Mutta kun pitäis yhtä aikaa tehdä paljon ja hyvin töitä, olla loistava opiskelija, treenata aktiivisesti, olla kaveriporukassa suosittu ja muutenkin pidetty ihminen ja sit vielä painaa tietyn verran ja näyttää sille millaiset mielikuvat on päättänyt. Ja samalla et oikeesti voi hallita elämääsi, koska kesken marathonille treenaanisen voi pamahtaa sisäelimet, kroonisen kivun pahimpia hetkiä ei voi valita – kun ne iskee pukuhuoneessa, tanssitunnilla tai kesken luennon, ei siinä oo enää mitään vaihtoehtoa kun vajota siihen mogaamiseen, vaikka miten joku osa aivoista huutaa että tää ei oo mun vika.

Mä oon tiedostanut tän osan itsessäni jo monta vuotta, ja olevinaan ehkä yrittänyt tehdä sille jotain. Mutta just nyt se mitä mä haluan olla, ja mitä mä oon, on niin pahassa ristiriidassa, se aiheuttaa itseinhoa, itsetuhoa, epäonnistumisen tunteita, pahenevaa pakkomiellettä päräjätä ja olla yhtä täydellinen kuin se mielikuva mitä on monta vuotta kasvattanut.

Tää on perfektionismia pontenssiin 666 ja kaikki se mikä jää alle 100% onnistumisen, hajottaa, rikkoo ja räjäyttää mun hyvinvointia ja itseeni uskomista.

 

Onko tuttua? Miten suorituksiin sidottu itsetunto näkyy sun elämässä?

Tästä vielä HETKENKETKU:n FB haltuun! Instagramissa pörrätään käyttäjällä @Pullankuvatus!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.