VALIKKO
10.2.2018 18:13

Tahto elää joka päivä vähän enemmän; niin tasapainoton mutta tänäänkin onnellinen

”TOI ON MUN OPE JA SE ON KIVA JA 20WEE JA SEN NIMI ON SARA EIKÄ SAARA JA SE ON TOSI KIVA! OPE OPE OPE OPE MOOOOOOOI!”

Näin saadaan yks sijaisuuksia tekevä flicka niin onnelliseksi, niin tärkeäksi ja itsestään ylpeäksi. Puhumatta siitä, että kahden kolmevarttisen aikana opetti usealla 10-vuotiaalle onnistuneesti ne matematiikan (-1,3) koordinaatistot mitkä oli itselle kuolemaksi kolmannella luokalla. Onnistunut paloharjoitus koulun pienten kanssa, se kun pyydetään apua, ollaan kivoja ja kiinnostuneita. Eikä se nauru lopu ikinä kun sua luullaan uudeksi vitosluokkalaiseksi, vaikka oikeesti oot menossa avustamaan heidän oppituntiaan.

”Sä et kyllä näytä yhtään aikuiselle mut ei se haittaa. Miks sulla on prisman lasten vaate?”

Onhan se nyt aivan merkittävä retriitti elämässä kun saa käydä pissillä VAIN OPETTAJAT vessassa.

Mulla on ollut kaksi päivää jalassa korkeavyötäröiset farkut. 10 kuukauden jälkeen. Ja se on fyysisesti mahdollista ja melkein mukavaa.

Me tehtiin eilen iltapalaksi mokkapaloja. Munat ja sokeri vaahdottuu muuten mukavasti sport blenderissä (kiitos mummo), tällai vinkkinä vaan. Pikkusen vajaaks jääneiden yöunien jälkeen oli kyllä vuoden paras idea lähteä munuais- ja maksaliiton nuorten ideoimispäivään. Sisäinen järjestöaktivistini eskaloitui, ja nyt on taas pää täynnä niin siistejä ideoita, mahdollisuuksia ja villejä heittoja ettei meinaa jaksaa odottaa taas mitään!

Kun kotiin tullessa ymmärrät sen nukkumaan jättäneen muijasi vielä siivonneen kotisi ja tekevän meille illallista, on elämä aika hyvää. Tiiäksä, tulee niitä hetkiä, kun ymmärtää, että se maailman kamalin lohtuqueto onkin totta. Se, ettei koskaan osaa olla kiitollinen, onnellinen tai elossa, jos joskus ei oo naamallaan helvetissä ja halua kuolla.

Mä vaan tässä toi vaaleensininen KoKo muki kahvilla ja ikaffella edessä, omassa kodissa Kalevassa, uudet farkut jalassa, Juha Tapioo kuuntelemassa melkein tajusin et mistä tässä kaikessa taas on kyse. Mä oon just nyt niin onnellinen niistä eilisistä oppilaista. Siitä että palautin äsken 54h etuajassa väitöskirja-analyysin. Että saan kohta kotona tehtyä perunamuusia.

Miten innoissani oon ens kuussa olevasta elinsiirtourheilijoiden treenileiristä, siitä miten paljon vaikutus- ja kokemusmahdollisuuksia tuo munuais- ja maksaliitto voikin mun elämään tuoda. Ehkä näissä hetkissä voi ymmärtää, paljonko mä voin itse muille antaa. Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois,  sillai pienissä hetkissä, mut kuitenkin.

Jos mä olisin saanut sen täydellisen elämäni. Sen missä olisin viettänyt kesän Stokikses, päässyt helvetin hyvillä pisteillä yliopistoon, käynyt juoksemassa sen puolikkaan maratonini syyskuussa, treenaisin paljon ja kovaa, olisin ollut ainakin neljästi ulkomailla toukokuun jälkeen, olisin mä varmaan tolkuttoman onnellinen. Se olis se tavoiteajassa maisteri, vaihtoja keski-euroopassa, kesällä reppu selässä viineil wienissä, humanitäärisessä vapaaehtoistyössä Etelä-Arfikassa. Terve ja menestyvä. Väittelemässä kolmekymppisenä. Adoptoimassa erityislasta.

Mut mä en olis ikinä itkenyt puhelin kädessä siitä onnellisuudesta että facebooktuttu on saanut munuaisen. Mä en tietäis miltä voi tuntua kun menettää kontrollin kroppaansa ja elämäänsä, mä en tietäis millasta on kun pelottaa. Mä en olis ikinä tiennyt sitä onnea ja hyvää oloa siitä, että kortisonia vähennetään. Kokenut sitä hetkeä kun istuu sairaalan suihkussa ja itkee koska hiusten peseminen on niin pirun psykofyysisesti rankkaa. Kun ei tietäis mitä vertaistuki on. Ei olis valvonut koko yötä puhumassa umpituntemattomalle ihmiselle ihan vaan, koska tietää miten kamalat ne Meilahden verhot on ja miten pahalta se banaanijogurtti maistuu viiden viikon jälkeen. Ei tietäis miten hiton hyvää seksi voi olla sen jälkeen kun haukottelu oli fyysisesti liian raffia.

Enkä mä varmaan olis ikinä siinä täydellisessä elämässäni pysähtynyt tajuamaan, miten upea mä itse oon. Kaikki saa olla toisinaan aivan kamalaa, että huomaa välillä olevansa kaunis, kuuma, älykäs, sosiaalisesti lahjakas, aktiivinen, itsevarma, riittävä ja niin hitosti enemmän.

Aika paljon saa sattua, ettei siitä selviäis jos on niin rakastava ja läheinen perhe, parhaat ja pysyvimmät ystävät, turvallinen ja oma koti, sellane muija joka alkoi kahden vuoden jälkeen seurustella mun kanssa 10 päivää maksanvaihdon jälkeen.

Sitä paitsi mä pääsen kolmen yön päästä kipupolille. Melko absurdia. Jos vaikka joskus vois alkaa taas hengittää normaalisti.

Kommentit

  • Jenna

    ”Enkä mä varmaan olis ikinä siinä täydellisessä elämässäni pysähtynyt tajuamaan, miten upea mä itse oon.”
    Sun sanat aina kolahtaa johonkin niin syvälle ettei kukaan muu olisi sitä voinut paremmin sanoa. <3

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.