VALIKKO
4.11.2017 18:29

tässä lepää spesiaalikeissi kuparinen, joka oli niin vahva että uskals lopulta tajuta kuolevansa

On se kamala klisee queto, made by Bob Marley: You never know how strong you are, until being strong is your only choice.” Ja jos mä en olis viimeistään nyt niin anafylaktisen shokin partaalla joka kerta kun joku latelee itsetyytyväisenä jonkun voimalauseen, niin huutaisin sen joka ainoalle suunsa avaavalle ihmiselle. Mä väitän että kukaan, ainakaan ihminen joka ei ole samaa läpikäynyt, ei voi ees kuvitella että miten hirveä mun jokainen päivä on tässä nyt ollut. Ja sit joku kehtaa joko tumbrtytön tai elämäm koulun suustaan sanoa että: ”what doensn’t kill you makes you stronger.”

Joka ainoalle ihmiselle kuka sen on suustaan mulle päästänyt, miten te kuvittelette että tää elinsiirto tekee musta vahvemman ihmisen? Mun kropasta ei tasan tule niin kestävä kun se oli, mun immunipuolustus on aivan surkea, mun elinikäiset lääkkeet altistaa muun muassa syövälle, mun kroppa on tässä kahtena keväänä keksinyt hankkia autoimmuunisairauden missä mun oma keho siis tuhoaa omia kudoksiaan. AI että henkistä vahvuutta? Miten kukaan voi ees ajatella et tällanen keissi tekis musta psyykkisesti vahvamman, kun multa kerran vietiin usko siihen että mun oma keho kantaa, osittain itsemääräämisoikeus elämästäni, kaikki mun suunnitelmat, se kroppa minkä eteen mä olin treenannut, se viaton usko siihen, ettää mun omilla valinnoilla mä voin pysyä terveenä.

Mä oon tähän mennessä saanut elinsiirrosta neuropaattisen kivun, viiden kuukauden kipulääke- ja bentsokoukun, ja oppikirjaesimerkin post-traumaattisesta stressihäiriöstä. Mä melkein kuvittelin et maailma olis paiskonu mun naamaan jo tarpeeks ahdistusta, panikointia ja psykofyysistä kipuilua ennen tätäkin hienoutta.

Olisko ollut niin paljon liikaa voida stressata normaaleja nuoren aikuisen asioita, kipuilla ihan vaan kasvamista?

Kun mä vaan elän näin. Jos mä vaan voisin lopettaa näin elämisen nii totta kai mä tekisin niin. Mä oon oppinu vihaamaan klo 09 ja klo 21 niin paljon ihan vaan sen takia, että tiedän että sillon pitää niellä pillereitä jos meinaa selvitä hengissä. Ihan kun mä joinain aamuina heräisin ja ajattelisin että, oh, onpa ihana nousta uuteen päivään ja elää inspiroidakseni muita. Tiedättekste, en mä kirjoita tätä blogia siks että mä haluaisin et kaikki tietäis miltä musta tuntuu, vaan siks, et joskus joku toinen vois lukee tätä ja tajuta ettei se oo maailman ainoo kenestä tuntuu tälle. Koska ihan rehellisesti, melko usein tulee mieleen et jos mä tietäisin et joku mulle tärkeä ihminen tulee käymää läpi tän saman just näin, nii kyllä mä tappaisin sen mielummin kun laittaisin sen tähän. En mä nyt oikeeesti ketään vois tappaa, mutta ihan oikeesti, tää on välillä just niin paskaa ettei voi edes kuvitella olevansa vahva

Reippaita on ne kakarat mitkä antaa laittaa rokotteen vaik jännittää. Ei ne aikuiset, ketkä syö, liikkuu ja hengittää sellaisessa elämässä, et joku toinen melko potentiaalisesti jättäis leikin kesken.

Tiedättekste mistä johtuu se että miks kaikki näyttää luulevan et mulla menee kovinkin hyvin ja että mä oon niin vahva ja kaikkee muuta?

Siitä että mä en uskalla pysähtyä ja ajatella et mitä mun elämä on. Mä en oo voinu olla päivääkään oikeesti saikulla, chillata tai yrittää kerätä itseäni, koska mä en uskalla olla paikallani. Mä oon aivan varma, et jos alan miettiä et mitä tässä meinas käydä ja että miten tää typerä maksatragedia pilaa mun loppuelämää, mä enää nouse siitä. Ei voi jäädä tuleen makaamaa, oottaa et uus meteoriitti putoo päähän. Kun opiskelet, haet töitä, muutat omaan asuntoon omaan kaupunkiin, näyttää sille että oot keränny ittes ja elämä jatkuu. Kun pompit siellä combat tunnillas tuplahypyillä ja sheikkaat tanssitunneilla, kukaan ei tiedä tai tajua et sun keskivartalo tuntuu repeevän kahtia, että sulla ei oo sellaista vaihtoehtoa kuin pysähtyä.

Kukaan ei näe et sä et uskaltalla mennä niin rikki kun oikeesti oot.

On nii helvetin paljon helpompi valitella todella jumissa olevia pohkeita tai menkkakramppeja, koulustressiä. Ei kukaan jaksa loputtomiin kuulla sitä et muhun koskee kokoajan niin paljon että normaali ihminen olis aina menossa päivystykseen, ei voi pyytää ketään kattelemaan sitä kun kokoajan tekee mieli itkeä ja huutaa elämäänsä. Ei kenelläkään oo lopulta mitään muuta sanottavaa, kun että ”onneks sä oot niin vahva” tai ”kyllä mä tiedän et sä oot spesiaalikeissi”. Kirjoittakaa ne pls vaikka mun hautakiveen, mut mä ne halua kuulla sitä enää kertaakaan. Sanokaa se sit kun se on totta. Sanokaa sit et tässä lepää spesiaalikeissi kuparinen joka oli niin vahva että uskals lopulta tajuta kuolevansa. 

Eikä siinä, siinähän keräilet itseäsi ja mietit että jos olis vahva, niin uskaltais varmaan myöntää itselleen et nyt on vähän surkee elämä ja kohdata sen et pelottaa. Mut hei, mua nyt vaan pelottaa kokoajan niin hevetisti etten mä osaa kun hymyillä typerästi ja lähteä lenkille. Jos sä pelkäät puoliks syystä kuolevas kokoajan, jos sulla on ne post-traumaattisen oireet niihin sairaaloihin, sisäelimiin ja lääkäreihin ja saat ravata siellä kokoajan, ja jo sua ahdistaa useinkin se et elät koska sulla on kylkiluiden alla 1,4kg tuntemattoman ihmisen ruumista, nii let me know. Ja joskus on tosi huonoja päiviä melko surkeassa elämäntilanteessa, liian vaikeessa elämässä.

luuletsä et mä oon joku supersankari

ai mitä mä luulen ite

no en oo enää varma

Kommentit

  • Nimetön .

    Pystyy ihan oikeesti pitää itteään jonain ”spesiaalikeissinä”…..

     1

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.