VALIKKO
9.9.2017 10:44

Tukholman kokoinen koti-ikävä

Multa kyseltiin au pair vuoteni aikana että onko mulla koti-ikävä. Jos olin väsynyt tai näytin pahalta niin aina kysyttiin että onko kaipaanko kotiin. Jossain vaiheessa tuli joo itku kun tuntui et nyt pitäis parantaa maailmaa äidin kanssa ja että nyt ei tuu mitään jos ei saa iskän lihapullia. Mut en mä kertaakaan niiden 10kk aikana osannut ajatella että mä oikeesti haluaisin Suomeen ja Jyväskylään ja kotikotiin.

Mä tiedän nyt miltä tuntuu se keuhkot repivä koti-ikävä mitä ei saa edes sanottua ääneen koska ei halua alkaa itkemään sitä itkua mikä ei lopu tai ainakaan parkumalla helpotu. Kun on ikävä perhettä, kotia, niitä katuja ja rantoja ja tunnelbanoja ja havrelatten tilaamista ja päiväkodintätejä, mun au pair ystävien kanssa vietettyjä huutonauruja- ja itkuja, sitä miten tutustui kokoajan uusiin ihmisiin ja puhui sekaisin kolmea kieltä ja tajusi neljättä. Lushia, ilmaisia museoita ja katumarkkinoita, sitä kun frendien luo sai mennä ratikalla, tbanalla, junalla ja bussilla ja oli perillä alle tunnissa. Viikonloppureissun mahdollisuuksia Uppsalaan. Södermalmia. Sitä kun asui niillä kaduilla mistä Lars Kepler ja Erik Axl Smith kirjoittaa. Kun käveli töihin kuului kävellä neljästi päivässä Milleniumin konttorin ohi.

Ihan vaikka teoriassa on aika cool asua monikulttuurisessa perheessä ja olla osana juhlissa joiden kuudestakymmenestä osanottajasta peräti yksi on natiiviruotsalainen. Ja paljon onnea vaan lauletaan lähemmäs kymmenellä kielellä. Niinko jätte mycket toppen super crazyn cool. Ja rakas.

Mä alan itkee aina kun joku laittaa instagramiin turistikuvan niiltä kaduilta missä itse käveli joka päivä. Miten siitä osaakaan metrokartan ulkoa eikä taatusti eksy Gamla Staniin, tietää lempikahvilansa ja ne paikat missä ei uskalla liikkua yksin ollenkaan, missä on suomituristit. Enkä mä varmasti silti osaa antaa yhtään vinkkiä että mihin siellä kannattaa mennä, mitkä on mun lemppareita. Au pair ystävääni lainaten:

det är svårt att lämna allt det här och vet att kommer aldrig vara samma igen. 

Se on ihan sairaan repivää tajuta että ne kadut, tbanat, kirjaston dekkarikäytävät, lähikaupantädit ja museot on siellä edelleen. Odottamassa että menee takaisin. Mutta ne ei enää ikinä tule olemaan samanlaiset kuin noiden kymmenen maailman hulluimman kuukauden aikana.

On melko crazyä ja samalla kovin raffia että sitä voi ihan oikeesti tehdä itselleen kodin ja elämän toisten kotiin ja perheeseen. Ja rakastaa sitä kaikkea vilpittömästi niin paljon ettei voikkaan päästää irti ja tehdä sitä yhtä kivuttomasti kun lähtiessä.

Kommentit

  • Nimetön Emilia

    <3 vi vet hur det känns och vet inte ens det

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.