VALIKKO
15.10.2017 16:31

Tyttöystävänä maksatragediasta – vieraskynä

Mä oon yrittänyt kertoa, kirjoittaa, huutaa, parkua keskellä yötä ja sopottaa paskojen vitsien välissä et miltä tää elinsiirtokeissi mun mielestä tuntuu. Oli elinsiirtoviikko, oli elinsiirtopäivä. Mä en enää keksinyt yhtäkään lausetta kertoa et mitä tää elämä on, miltä kaikki voi tuntua ja miten sen yhden irtokarkkipussin aikana voidaan vetää kaikki fiilikset räjähtäväst rakkaudesta kahteen hyperventiloivaan, naama märkänä nauravaan shokkiin.  Ja sit harmonisen hiljaisuuden vallitessa hymyillä autuaasti ja kohta kerätä itteensä lattiakaivosta.

Sanotaan että sä rakastut nollasta sataan ja mietit siinä viiden kaupungin ja kahden maan välillä 22kuukautta että pitäiskö vaan let her go. Ja kohta sä makaat sairaalassa ja mietit vaan et vittu jos mä  kuolen enkä ikinä uskaltanu luottaa ja alkaa seurustella sen kanssa, kenen perään oot itkeny puolitoista vuotta, vaikka se on ollut kokoajan siinä.  Tiedättekste, joskus on vähän sellainen fiilis et vois vajota maan alle, kun hetken voi tajuta että miten kamalaan tilanteeseen on jonkun vienyt. Tällanen basic just ja just tai melkein kakskymppisten parisuhteen alkuhuuma. Mut toisaalta, mun mielestä on ihan viihdyttävää etsiä yhdessä jeesiä maailman julmuuteen ja hermokipuun. Oh gosh.. 😀

Mä pyysin sen muijan kirjoittamaan et mitä tää ”maksatragedia” on ollut. Hänelle, ei mulle, mut silti meille.

Sen piti olla mononukleoosi, joten en mä siinä kohtaa osannut olla huolissani. Kun Saran vointi sit vaan heikkeni ja heikkeni, eikä mikään tuntunut auttavan, kelasin et nyt on muuten saatanan sisukas mononukleoosi. Sen jälkeen alko pelottaa.

Menin about viikkoo ennen siirtoa käymään sairaalassa. Kukaan ei oo ikinä kuulostanut niin tuskaselta tai näyttäny niin kipeeltä ja ollu niin älyttömän rikki. Siinä tilanteessa vaan yritti parhaansa mukaan olla tukena, pitää kädestä ja luvata olla edelleen samassa paikassa, kun toinen herää. Kertoa et kaikki järjestyy, vaik ei itekään ollut siitä varma. Kotimatkalla bussissa mä kuuntelin Sannin Trampoliinia ja mietin, et miks helvetissä näin tapahtuu, miks se on just Sara tai miks se on ikinä yhtään kukaan, kelle tapahtuu näin? Ja et miksen mä voi tehdä mitään tai osaa sanoa mitään järkevää?  

Mä muistan toukokuusta hyvin vähän, mut jotain. Muutama päivä ennen siirtoa kuulin, et lääkäri oli sanonut pääsykokeisiinsa vinkuvalle tyttöystävälleni, et nyt kannattaa keskittyä pääsykokeiden sijaan lähinnä taistelemaan hengestään. Siinä kohtaa tajus lopullisesti, et nyt ei oo kyse mistään pikkujutusta, vaan nyt voi käydä tosi huonosti.

Pahinta siinä oli se tietämättömyys. Se, kun piti vaan odottaa mitä tapahtuu. Ei pystynyt luottamaan siihen et kaikki menee hyvin, kun tiesi ettei vaan välttämättä mene. Mua pelotti aivan saatanasti. Itketti ja turhautti. Aloin miettiä ihan tosissaan, että mitä olis halunnut vielä ehtiä sanoa. Et oisko sittenkin vielä halunnut pyytää anteeks jotain riitaa. Olla enemmän läsnä. Mennä yllätysvisiitille Tukholmaan. Kertoo kuinka paljon rakastaa ja et tapahtu mitä tahansa, niin mä oon tässä. Mut sit tajus, et joskus sekään ei vaan riitä.

Oli pakko keksiä itelleen tekemistä eikä vaan istuu kotona. Pistin monesti kuulokkeet korviin ja lähin ulos. Kiipesin kalliolle ja vaan huusin ja itkin sitä, että mua pelottaa enkä mä tiedä mitä tehdä. Että mä en halua menettää mulle rakkainta ja et mä en vaan halua istua kotona ja odottaa. Et voisko joku pikkuhiljaa tietää mitä tapahtuu?

Saran siirron jälkeen mä etsin tosi paljon tietoa elinsiirroista ja etenkin maksansiirroista. Halusin tietää ennusteet ja tilastot ja sen, miks näin tapahtuu ja mitkä tekijät siihen vaikuttaa. Yritin vakuuttaa itteeni siitä, et kaikki menis hyvin, mut silti koko ajan mietti, onko seuraava tekstari siitä, et kaikki on fine vai et kaikki on päin vittua. Veti paniikkiin siitä, että tuntematon numero soitti, koska oli ihan varma että se on sairaalasta. 

Ja sit se olikin puhelinmyyjä.

Mä tajusin vasta kolmisen kuukautta Saran siirron jälkeen, et mitä oikeesti tapahtu ja meinas tapahtua. Yritin siirtää koko asiaa pois mielestä ja keskittyä muuhun, mut jossain kohtaa tää ajattelemisen kieltäminen ei enää toiminut. Sit kun se romahdutti, tuli sätittyä itteensä ja ajateltua, et eihän mulla oo oikeutta ottaa tätä raskaasti tai olla paskana, koska enhän minä siellä sairaalassa ole maannut, enkä se ole minä jonka elimiä on revitty irti ja vatsalihaksia kursittu kasaan. Onneks jossain kohtaa tajus, ettei voi ajatella niin.

Kaikki on nyt paljon paremmin kun aiemmin, mut totta kai edellee pelottaa. Mä oon ihan jumalattoman kiitollinen siitä, että mun tyttöystävä on edelleen tossa vieressä, mut kyllähän sitä koko ajan miettii, et mitä jos. Mitä jos joku onkin yhtäkkiä huonosti? Mitä jos me ei enää voida mennä yhdessä katsomaan Pariisin kevättä tai mitä jos meil ikinä tule olemaan sitä yhteistä poreammetta?

Ja sit kuitenkin toivoo niin paljon, että pelkäis turhaan.

Toisaalta jos tää jotain on opettanut, niin sen, et vaikka se onkin niin kliseistä, nii kyl sitä kannattaa elää täysillä ja oikeesti tehdä niitä asioita mistä tykkää ja mitkä saa onnelliseks. Ikinä ei vaan näemmä oikeesti tiedä mitä seuraavaks tapahtuu. Mut vaikka vähän pelottaa ja hajottaa ja välillä tuntuu et kaikki on niin helvetin vaikeeta, niin mä en vois olla onnellisempi siitä, että saan edelleen jakaa arkeni ja irtokarkkini tän muijan kanssa.

Kun kaikesta maksahelvetistä huolimatta on viimeiset neljä kuukautta virnuillut, kikattanut ja ketkunut kun päässä soi yhtäaikaa viistoista rakkauslaulua ja on täysin normaalia flirttailla epähuomiossa paprikalle kun joskus onkin yksin. Ehkä aika elämä? Tai itseasiassa miljoona kertaa parempi.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.