VALIKKO
22.10.2017 07:25

Elämä opettaa, elinsiirto enemmän

Mä oon ajatellut ehkä nyt viimeiset neljä kuukautta, että tässä on postaus minkä tahdon kirjoittaa. Ja oon aloittanutkin tän aproximately 666 kertaa, mutta joka ainoan kerran oon jossain vaiheessa todennut, etten voi valehdella näin pahasti ees nettiin kirjoitetuissa koristelauseissa. Mä oon tässä nyt taas viikon koittanut olla jotenkin päin kun vatsalihakset ei mahdu hermojen kanssa samaan kroppaan, ja ihan kauheesti ei lohduta enää että ”kyllä se ehkä siitä jossain vaiheessa asettuu”. Uskokaa tai älkää, myös tuo elinsiirtoviikon ODOTA kampanja laittoi silti kelaamaan tätä elämäänsä jostain muustakin perspektiivistä.

On niiin helppo sanoa että kaikki on ihanjees tai aivan päin vittua, kumpikin on itseasiassa melko osuvia kuvauksia. Tai sit voi sanoo ajankohtaisimmat kliseet siitä, miten puoltakaan mun kivusta et voi tietää ja miten sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää (no kyllä, minäkin olen kaksi viikkoa sille huutoitkenyt).  Oon miettinyt paljon että miten helvetisti mun elämä onkaan muuttunut elinsiirron jälkeen, paljonko mun elämää on muuttunut itseasiassa vaikka elokuun jälkeen.

On ehkä vähän itsestään selvää että ilman sitä hätäapulistaa ja luovuttajaa, ilman meikun upeaa elinsiirtotiimiä, mä olisin ollu kasa tuhkaa jo monta kuukautta. Ilman meikun ja Keski-Suomen keskussairaalan lääkäreitä ja etenkin sairaanhoitajia, jotka jotenkin mystisesti keksi oikeita sanoja myös niihin hetkiin, mihin ei oo mitään sanoja, mä olisin kuollut. Ilman äitiä ja iskää mitkä asui hotellissa ja ajoi kokoajan puolen suomen läpi juomaan sairaalan pahaa kahvia ja kattomaan kun meitsi nillittää, joo, ei olis tullu mieleenkään pärjätä. Mulla kävi frendejä jo meilahdessa kattoo mua, ilman niitä nauruja mä en olis selvinnyt. Blogini toiseksi edellisen postauksen jälkeen mä en enää edes sano mitään mun tyttöystävästä.

Vaikka tää kaikki laittaa niin usein itkemään ja huutamaan, just nyt mä haluan kertoa et mitä mä oon saanut elinsiirrolta. Itseasiassa mun maksa voi tällä hetkellä helkkarin hyvin ja munuaisarvotkin on hyvässä laskussa, siitä on peräti viiis yötä kun meinasin viimeks lähtee päivystykseen, toissapäivänä kortisoni laskettiin alle kymmenenen milligrammaan ja ne kamalat, kurkkuun tarttuvat lääkkeet (5000e/kk hhaah) lopetettiin.

Et täs mä elelen, yolo paitsi jos oot elinsiirretty, mut itseasiassa mä oon saanu elämältä aika paljon muitaki hiton cooleja juttuja täs viime kuukausina.

Oon tajunnut alkaa puhuaGreat, lähtökohtaisesti on varmaan jo melko koomista että elinsiirtoon joutuu sairaaloita, lääketiedettä, elimistöä ja verta kammoava lapsi. On varmaan vähän koomista että friikkausherkkä skiddo saa posttraumaattisen stressireaktion. Kortisonia syömishäiriöiselle. Mut hei, tuon kombon kun tajuat maatessasi toisella puolella Suomea, väärässä maassa, todella, todella kipeänä, jopa meitsin ”en varmasti puhu ammattiavulle” petti ja kiireelliset lähetteet oman sairaalaan lähti heti.

Varmaan biggest itseni ylitys ikinä oli se, kun yhden aamupäivän soittelin, vollasin ja huusin kaikille sihteereille, hoitajille, lääkäreille ja psykiatreille kun joku tomppeli keksi etten ole niin akuutti tapaus ettei kontrolliaikaan voisi siirtää kahdella ja puolella kuukaudella.

Nyt ihan valehtelematta mun viikon kohokohta on mennä puhumaan jollekin, joka kuuntelee ammatikseen ja muistaa vielä ens viikollakin että mitä oot sanon. Enkä mä ymmärrä et miten ajatus tästä saattoi olla monta vuotta niin kamala, et mielummin ahdistui yksinään kun avasi suunsa siitä, ettei nyt mee ihan niin vahvasti kun haluais.

Mun mielestä on fine myös chillata. No ehkä välillä kuvittelen että maailma kaatuu niskaan jos en mene lenkille tai jos palautuspäivä alkaa lähestyä, mutta oon tässä nyt kyllä huomannut, että aika lujaa saa mennä päin mäntyä, ne meteoriitit ihan tosissaan voi tippua niskaan. Eikä edes se oma henkilökohtainen elämä lopu siihen.

Ei se ehkä olekaan niin väärin tai ikävää vetää klo 19 yöhaalari päälle ja lojua sohvalla syömässä jätskiä ja katsomassa noloja sarjoja. Jos liikunta auttaa niin niin auttaa myös pretty little liars ja mikrotettu kauratyyny.

Ymmärrän ettei voi yrittää ymmärtää aina ja kaikkea. Kirjoitin joskus alkukesästä, että jos jotain, niin nyt ainakin ymmärrän maailmaa taas vähän paremmin kuin muut, tai ainakin enemmän kuin minä ennen. Mä en tiennyt että suomessa sadat odottaa elinsiirtoa, että millaista on hermokipu, millaista on se kun kropassa on 1,4kg toisen ruumista. Ei mulla nyt käynyt mielessäkään et vois olla ”terve” mut silti elää lääkkeiden varassa. Tiedäksä, sellainen mustavalkoinen käsitys et ihminen on terve tai sairas.

Nyt ei ehkä tule valitettua ihan jokaisesta asiasta. Tai ainakin yritän joskus olla valittamatta siitä että menkkakrampit sattuu tai että ai ai kun löin kyynerpääni pöytään. Ainakin yrittää vähän suhteuttaa elämänsä kurjuttaa siihen mitä tää on ollut, tällai omassa sängyssä, omissa vaatteissa, ilman yhtään letkua tai vikkoa, tikkejä tai sideharsoja, liikuntakieltoja elämä on itseasiassa aivan mainiota!

Ja mä ymmärsin, et jonain päivänä tähän kaikkeen voi ehkä suhtautua niin, ettei etsi kokoajan syytä sille et miks joku niin absurdi asia kun sisäelinten pamahtaminen tapahtui.

Tässä ja nyt. Vaikka sitä aina luuli ymmärtävänsä elää hetkessä, syyllisty sitä aina uudelleen ja uudelleen sitten kun ja mitäpä jos venkaamisiin. Mitäpä jos teen just nyt niin että mulla on kivaa ja valitsen kaikista vaihtoehdoista sen mikä houkuttelee eniten, lähdetään sitten vaikka suihkusta irtokarkkiostoksille, koska se tuntuu hyvälle ajatukselle.

Onks se nyt bodypositive sitte. Pikkuhiljaa? Ihan hirveetä ees sanoa näin, mutta kyllä se vissiin vaati sen et vietiin ihan täysin mahdollisuus vaikuttaa omaan kroppaansa ja sen hyvinvointiin, ulkomuotoon ja toimimiseen, tajus mitä terveys on. Ettei sillä, että painanko viiskytviis vai viiskytkaheksan kiloa ehkä ookkaan varsinaisesti elämänlaatua määrittelevää tehtävää.

Se mikä ei tapa antaa sinulle joukon epäterveellisiä selviytymismekanismeja ja mielenkiintoisen huumorintajun

En keksi ketään kuka ei olis vielä käskenyt mun pitää nokkaani tukossa kun uudelleensanoitan lauluja, putoilen verbaalisesti maksalleni. Toisaalta epäilen vatsalihasteni mielettömän kasvun taustalla olevan sen yksinkertaisesti sairaan huumorin mitä myös frendini ovat alkaneet viljellä. Eiks sitä sanota että ilman huumoria ei selviä? Tsekkaa toi edellinen postaus jos oot missannut;)

Yksinkertaisesti tässä on pitänyt kasvaa aika jumalattoman nopeasti aivan liian aikuiseksi.

Mut toisaalta, luulen et kun tässä vähän keräilee itseään ja hakee laajempaa perpektiiviä rikki menemiseen, laitan vielä rahoiks omaelämänkerralla alle kolmekymppisenä.

Elämä on ganska bonari aina välillä kuitenkin. Mitäs sun sunnuntaiaamuun?

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.