VALIKKO

Totuus minusta (no se huijarisyndrooma)

Olen onnistunut huijaamaan itseni jo moneen työpaikkaan. Olen onnistunut keplottelemaan itseni myös kaksi kertaa yliopistoon. Erikoista että voi käydä niin hyvä tuuri, että vaikka ei osaa mitään, tulee silti valituksi. Ehkä rekrytoijat ja opiskelijavalinnoista päättävät ovat vain tehneet virheitä? Ehkä ne ottivat mut säälistä, tai ehkä mun ansioluettelo vaan näytti paremmalta kuin se onkaan?

Se on pahimmillaan silloin, kun pitää esitellä itsensä tai edustaa työroolissa. Kun soittaa työpuhelua ”toimistolta”, joka on parin neliömetrin kokoinen alue kaksion olohuoneen nurkassa. Kun haastatellaan työn takia opinnäytetyöhön. Kun kysytään ”ammattilaisen” mielipidettä. Kun pitäisi keskustella asiantuntevasti aiheesta, josta et tiedä mitään mutta kaikki olettavat että tiedät. Huijarisyndrooma.

Ihan kuin muka tietäisin oikeasti jotain. Ihan kuin olisin oikeasti jotain. Hävettää. Kohta kaikki tajuavat että olenkin oikeasti tyhmä.

Huijarisyndrooma on ollut taas pinnalla. Tammikuun Trendissä siitä puhui Niina Lahtinen, sen jälkeen kirjoitti ainakin Kolmistaan-blogin Karoliina sekä Siskonpedin ohjaaja Anna Dahlman Sunnuntaisuomalaisessa. Niina Lahtinen sanoo: ”Olen aina pelännyt, etten ole riittävän hauska, älykäs tai pätevä”. Karoliina Sallinen kirjoittaa: ”Oman huijarisyndroomani kulminaatiopiste on varmasti se, että välillä unohdan, kuinka paljon töitä tuleekaan tehtyä.” Anna Dahlman taas kuvaa Siskonpetiin päätymistään näin: ”Kaverit ilmoittivat minut ohjaajaksi Siskonpetiin. Itse en olisi sellaista uskaltanut edes ehdottaa, enhän minä ole mikään oikea ohjaaja.”

Kaikki nämä naisethan ovat älyttömän menestyneitä ja varmasti ihan oman kovan työnsä tuloksena. Näin me ajatellaan muista ihmisistä, mutta omalla kohdalla kaikki tuntuu moukan tuurilta. Ja koska en ole saavuttanut mitään oikeasti omilla ansioillani, on pakko yrittää koko ajan ihan kauheasti. Mikään ei riitä. Siis itselleni. Se, että en ole saanut kesätöitä, on aivan ymmärrettävää ja luonnollista johtuen siitä, että olen ihan paska. En osaa kirjoittaa mielenkiintoista työhakemusta ja olen niin tylsä muutenkin.

Anna-lehden netissä jo melkein vuosi sitten julkaistussa jutussa kerrotaan Tiinasta, joka on käsitellyt huijarisyndroomansa terapiassa. Kognitiivisen terapian periaatteita voi hyödyntää itsenäisestikin.

Ajatukset ovat vain ajatuksia.

Ajatukset eivät ole faktoja. Kun ajatuksistaan kertoo eteenpäin, saakin yhtäkkiä useita ai sustakin tuntuu tolta –kommentteja. Ainakin omassa tuttavapiirissäni käsite huijarisyndrooma on tullut tutuksi ja on hyvin lohdullista tietää, että monet meistä kärsii siitä. Kun ystävä sanoo tarpeeksi usein että hei, eihän mikään tuosta ei ole totta, alkaa ehkä vähitellen uskoa siihen itsekin.

Kommentit

  • Tuuli

    Tämä on kyllä niin tuttua – ja hassua. Jo ala-asteella muistan ihan tosissani luulleeni, että en opi. Kuvittelin että siihen asti tulleet asiat olen vain osannut jotenkin itsekseen valmiiksi, mutta milloin tahansa -ja todennäköisesti hyvin pian- tulee niin vaikeita asioita etten enää osaa niitä. Ja sitten paljastun.

    Melkein 20 vuotta myöhemmin löydän itseni lähes joka kurssin alussa sanomassa itselleni mielessäni ”apua, mä en selviä tästä”. Se naurattaa, mutta myös ärsyttää. Todellisuudessa kun en koko 15 vuoden koulunkäynnin aikana ole reputtanut yhtä ainutta kurssia tai tehtävää. Toisaalta olen iloinen niistä harvoista hetkistä, jolloin ensimmäinen ajatus on, että tää on mulle ihan piece of cake. Pitää yrittää taputtaa itseään olalle oikein kunnolla niinä hetkinä, jospa se ihminen oppis, pikkuhiljaa.

    Mutta tämä on kyllä asia, joka ainakin itselleni aiheuttaa hurjasti stressiä: kun kuvittelee ettei selviä. Koulujuttujen takia stressaamisen määrä elämän aikana on aika valtava, stressaamisen tarpeellisuus puolestaan hyvin vähäistä. En edes halua tietää mikä fiilis on sitten, kun pitäisi siirtyä oikeisiin alan töihin. Asiantuntijaksi, päättäjäksi joka on oikeudellisessa vastuussa aika rajuista toisia ihmisiä koskevista päätöksistä. Huhheijaa! Liekö samaa syndroomaa, kun alunperin haaveilin tekeväni ensi syksyn sijaisuutta, mutta vähitellen turvallisuushakuisesti maisteriopintojen jatkaminen suorilta on alkanut tuntua jotenkin paremmalta… 😀

     0
    • Anniina

      Oho, ala-asteella jo! Mä en muista että mulla olisi ennen yliopistoa ollut tätä, tai ehkä sitä edeltäneissä töissä vähän mutta ei koulussa tai lukiossa. Opiskelustressi on vähentynyt nyt kummasti, kun työstressi on tullut tilalle 🙂 Kiva kun kommentoit 🙂

       0
  • Olipas hyvä teksti, ja niin tuttua kyllä. Muistan joitain ensimmäisiä työhaastatteluita, joihin valmistauduinkin jo ihan huonosti ’koska enhän mä sitä työtä kuitenkaan saa’, ja menivätkin sitten ihan penkin alle. Olin myös aina sitä mieltä, että hyvät kouluarvosanat olivat vain sen ansiota, että olin sattumalta syntyessä saanut hyvän muistin, eikä omalla työllä ollut mitään lisäarvoa. Ulkomailla asuminen on muuttanut kyllä ajattelutapaa, ja onkin kyllä aika kiva fiilis, kun valmistautuu työhaastatteluun ja uskaltaa sanoa, että kyllä mä tässä työssä olisin hyvä, koska… Mutta kyllähän se aika sisäänrakennettu on se tunne, että ’entäs jos sittenkin lupasin ihan liikaa’, mutta kyllä siitäkin voi päästä eroon ainakin osittain.

     0
    • Anniina

      Kiitos! Itsensä kehuminen on kyllä niin vaikeaa ja suomalainen kulttuuri tekee siitä vielä hankalampaa.

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.