VALIKKO
21.1.2016 20:18

Kun autolla ajaminen pelottaa

fisukesä12 007_

Isäni opetti minut ajamaan. Harjoittelu oli yleensä hauskaa ja hyvällä tavalla jännittävää. Ainoa huono muistoni siltä kesältä on, kun ajoin ensimmäistä kertaa kaupungissa. Oli aikainen aamu ja seisoin Hannikaisenkadun ja Vaasankadun risteyksen valoissa, loivassa mäessä, takana yksi auto. Kun valot vaihtuivat vihreiksi, en päässytkään liikkeelle. Sammutin auton niin monta kertaa, että valot vaihtuivat takaisin punaisiksi. Takana oleva nainen tööttäili ja näin taustapeilistä, miten äkäiseltä se näytti. Kun valot vaihtuivat taas vihreiksi, se kiersi minut ja jatkoi matkaansa. Sitten minäkin taisin päästä liikkeelle, kun takana ei ollut ketään. Vai tekiköhän isä mulle käksärilähdön, en muista.

Sain kortin kolmannen inssin jälkeen, marraskuussa. Yhtäkkiä ajaminen ei ollutkaan enää niin kivaa, kun tuli lunta ja vettä ja jäätä. Kävin kerran ojassa ja peltikin kolisi sinä talvena. Jatkoin kuitenkin ajamista, teiden sulettua se ei ollut niin kamalaa. Kaikki käski vaan ajaa, sillähän se pelko häviää. Ajoin kerran jopa iskän autolla Oulusta Jyväskylään. Ajoin myös Helsingin keskustassa kaverin poikaystävän automaattivaihteisella katumaasturilla. Olin sillä jättiläisellä Kruununhaan mukulakivikaduilla, molemmilla puolilla tietä autoja parkissa ja ratikka tuli vastaan. Taisin huutaa hädästä yksin siellä ratissa ja olin aivan varma, että nyt en mahdu tästä. Toisessa kohtaa jäin poikittain keskelle tietä. Olin ajanut risteyksen ohi, mutta en muistanut, missä oli pakki.

Seuraavana syksynä muutin pois kotoa ja autoilu jäi. Tuli talvi enkä suostunut ajamaan poikaystävän autoa, vaikka olisin sitä saanut käyttää. En ajanut yli vuoteen, kunnes poikaystäväni päätti että nyt tähän tulee muutos ja kärsivällisesti pakotti minut totuttelemaan ajamiseen uudestaan. Hän lähti armeijaan ja minä ajelin oman kodin, lapsuudenkodin ja työpaikan väliä, usein kiertoteitä, mutta ajoin kuitenkin ja sen vuoden aikana pelko taas vähitellen hälveni.

Viime keväästä asti olemme olleet autottomia. Ajelen välillä äidin autolla ja yritän olla tekemättä siitä ongelmaa. Kuitenkin, jos saan valita, en aja. Varsinkaan talvella. Viimeksi aatonaaton ruuhkissa moottoritiellä vanhat pelot nousivat pintaan. Sydän hakkasi ja pala nousi kurkkuun, kun erehdyin vasemmalle kaistalle enkä meinannut päästä sieltä pois. Yksi auto oli rinnalla ja toinen perseessä.

En tajua, miksi ihmiset menevät sekaisin liikenteessä. Kaikilla on aina niin älytön kiire, pakko tehdä typeriä ohituksia ja ajaa ylinopeutta, kameroiden kohdalla sitten jarrutellaan. Ja auta armias, jos ohitat pienellä punaisella autolla jonkun miehisen miehen. Sehän hermostuu.

Löytyykö täältä kohtalontovereita? Muita, joilla aina välillä tärisee kädet auton ratissa?

Kommentit

  • Liisa Souru

    Joo löytyy kyllä. Kävin autokoulun heti kun täytin 18. Sain kortin ekassa inssissä. Siinä se minun urani autoilijana hyvin pitkälti onkin.

    Viimeisen 18 vuoden aikana olen istahtanut auton rattiin kymmenisen kertaa. Kaikki tilanteet ovat olleet pakkotilanteita, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Silloin Lissun on ollut pakko ajaa ja se on ollut kamalaa.

    Mies on yrittänyt kannustaa, ehdottanut ajotunteja. Kynnys on vain kasvanut liian isoksi. Tyhmäähän tämä on. Asumme keskellä korpea ja todellakin helpottaisi jos myös minä ajaisin autoa. Olen muuten kovinkin päättäväinen ja tomera ihminen. Auton ratissa kaikki tomeruus häviää ja tilalla on tärisevä ihmisraunio joka tietää teoriassa mitä pitää tehdä muttei pysty siirtämään asiaa ajatuksen tasolta käytäntöön. Toisaalta koenbmyös nykyisillä ajotaidoillani olevani uhka muulle liikenteelle. Helpompi on vain sanoa ettei minulla ole ajokorttia.

    Älä päästä itseäsi samaan jamaan kuin minä. Iän myötä tilanne vain pahenee ja pahenee. Sä olet vielä nuori ja reipas 🙂

    • Anniina

      Voin kyllä kuvitella itseni samanlaisena, vaikka en halua… Helpottaahan se välillä elämää jos pystyy hyppäämään rattiin. Luulen, että meitä on enemmän mitä sitä kuvittelee!

  • Päivi

    Täällä kolmas! Viime kesänä sain kortin, inssi meni ekalla läpi ja olin alussa ihan luottavainen ajamiseni suhteen mutta kun siirryin autokoulun uudenkarheasta audista meidän -97 opelin rattiin niin mikään ei tuntunut enää helpolta, ensin jätin kaupungilla ajamisen kokonaan ja lopulta lumien tullen kaiken muunkin ajamisen. Just tuo että kun itselläkin on tekemistä sen auton hallinnassa ja sitten pitäisi vielä väistellä niitä ”kiireisiä” jotka tulee kolmion takaa tai kiihdytyskaistalta päälle :/

    • Anniina

      Höh! Mulla onneksi se auto, jolla opettelin ajamaan, oli vaikein. Kun lumet sulaa, niin lähdet vaan uudestaan ajamaan! Aloitat helpoilla reiteillä 🙂 niistä muista autoilijoista ei kyllä pääse mihinkään…

  • Liisa

    Minä! Ajoin ekana kesänä joku kolmisen tuhatta kilometriä. Sitten lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan eikä enää ollutkaan autoa. Ajoin vain silloin tällöin ja lopulta alkoi pelottaa edes istua kuskin paikalle. Mitä vähemmän ajoi, sen epävarmemmaksi tuli ja siitä sai itse asiassa kuulla aika tylyä kommenttiakin kavereilta ja se ei todellakaan auttanut tähän pelkoon. Nyt ajan lähinnä pakon edessä. Osittain pelon takia (pelkään muita ja sitä, että en huomaakaan esim. jotain jalankulkijaa ja saan vahinkoa aikaan), mutta myös siksi, että ratissa istuminen tuntuu tosi tylsältä ja puuduttavalta. Olen ehkä vaan junaihminen. Samalla toisaalta pitäis vaan ajaa aina kun tilaisuus tulee.

    • Anniina

      Näinhän se usein menee. Ja muilta ei kyllä paljon heru ymmärrystä ja sitten vasta ahdistaakin! Mä en ota oikeestaan ikinä ketään kavereita kyytiin, perheenjäsenet vaan… 🙂

  • Mari

    Vaikka tää kommentti on varmasti ärsyttävä niin sanon sen silti: Ajamalla se helpottuu 🙂 Itsehän en kortin saamisen jälkeen ajanut käytännössä ollenkaan pariin vuoteen, mutta sitten kun alettiin miehen kanssa seurustelemaan niin tuli ns. pakkorako, kun piti päästä hänen kotikonnuillaan Limingassa käymään. Juna/bussiliput ois maksaneet mansikoita ja miehellä ei ole ajokorttia, niin sitten oli vaan pakko ajaa. Jäi ennen tuota ekaa pitkää reissua unet yöllä aika lyhyiksi, kun vaan jännitin ajamista niin paljon. Nyt tässä on 10v tullut oltua tän suhteen ainoa ajokortin omaava joten lentokenttämatkat yms on olleet aina mun vastuulla. Edelleen jännitän ja inhoan vieraissa paikoissa ajamista ja muutamat riidat on saatu vuosien aikana autossa aikaiseksi, kun kartturi on antanut ohjeita liian myöhään ja sit iskee paniikki miten pääsee takaisinpäin sinne minne ois pitänyt kääntyä yms 🙂 Tutut reitit menee nykyään ihan helposti enkä juuri jännäile. Toki nyt taas, kun iski tuo talvikeli suht yllättäen niin hieman alkuun meinas jänskättää miten sen auton taas handlaa, mutta äkkiä siihenkin taas tottui.

    Summa summarum: ymmärrän täysin tuon tunteen, mutta kyllä se siitä helpottaa jos vaan pääsee ajelemaan ja saa kokemusta 🙂 Yrittää vaan olla välittämättä niistä hätäilijöistä siellä liikenteessä, kyllä ne sit ohi menee jos alkaa liikaa ärsyttää.

    • Anniina

      On muuten ärsyttävää kuunnella ajo-ohjeita ihmiseltä, jolla ei ole korttia! Mutta joo, ei se auta kun pakottaa vaan itsensä rattiin. Kun sitä tapahtuu niin harvoin, tulee epävarmaksi 🙁

  • Sonja

    Ite en taida koskaan suostua edes käymään koko autokoulua, sen verran hirvittää jo pelkkä ajatuskin autolla ajamisesta… Muiden kyydissäkin tulee välillä stressattua ihan riittävästi.

    • Anniina

      Mä en kyllä osannut ennen kortin saamista muiden kyydissä stressata, paitsi ehkä silloin vasta kortin saaneiden kavereiden kyydissä. Nyt kyllä stressaan kans kaikkien muidenkin kyydissä 🙁

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.