VALIKKO

Kirjojen katveessa

16.3.2017 18:04

Vartiotornin varjossa – toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta

Kirjailija Aila Ruoho on viime päivinä ollut pinnalla mediassa, julkaistuaan uusimman teoksensa Pyhät, pahat ja pelokkaat, joka kertoo hengellisistä peloista ja pelottelusta uskonnollisissa yhteisöissä. Teologian maisteri ja hengellisestä väkivallasta gradunsa kirjoittaut Ruoho on julkaissut aiheesta myös teokset Päästä meidät pelosta (2013) ja Usko, toivo ja raskaus (2014). Jälkimmäinen, Tieto-Finlandia ehdokkaanakin ollut teos kuvaa vanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Minä luin hänen toiseksi uusimman teoksensa, vuonna 2015 ilmestyneen Vartiotornin varjossa – toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Nimensä mukaisesti teos kuvaa Jehovan todistajien arkea ja elämäntapaa.

Erilaiset uskonnolliset liikkeet ja lahkot ovat mielenkiintoisia, sillä merkkejä niistä näkyy omassakin arjessa ja katukuvassa lähes päivittäin. Silti oma tietoni niistä on melko pintapuolista, koska eivät meidän maailmamme useinkaan kohtaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella on oikeus omaan uskoonsa, mutta itselleni ”epähengellisenä” ihmisenä monet asiat tuntuvat vierailta ja käsittämättömiltä. Myös Ruoho painottaa teoksensa alussa sitä, että usko voi olla voimaannuttavaa ja joillekin esimerkiksi Jehovan todistajien yhteisö ja oppi sopivat hyvin. Kuitenkin niin kauan, kun järjestössä on jäseniä vasten tahtoaan, kaikki ei ole kunnossa.

Ruohon teos on kirjoitettu valottamaan tuon suljetun yhteisön saloja. Kirjaa varten Ruoho haastatteli 64 henkilöä, entisiä todistajia, yhteisöstä itse eronneita ja erotettuja, eroa harkitsevia ja järjestöä hyvin läheltä seuranneita, nuoria ja vanhoja ihmisiä. Moni kohtaa todistajia ovellaan, kadulla, kouluissa, työpaikoilla ja terveydenhuollossa. Suomessa Jehovan todistajien yhteisöön kuuluu noin 19 000 jäsentä, ja se on kolmanneksi suurin uskonnollinen yhteisö evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon jälkeen. Ymmärtämällä järjestön sisäistä maailmaa, on helpompi suhtautua todistajiin ja ymmärtää heidän ajatusmaailmaansa.

Reilu 400 -sivuinen teos on kattava kuvaus Jehovan todistajien arjesta ja elämänkatsomuksesta. Runsaasti haastateltavien sitaatteja sisältävä teos kuvaa hyvin yksilön elämää suuren yhteisön jäsenenä. Jehovan todistajien järjestö on erittäin tiivis ja kuri on tiukka. Järjestöä johdetaan Yhdysvalloista käsin, ja siellä olevan johtajiston ajatellaan olevan selvillä Jumalan tarkoituksesta ja tietoinen siitä, mitä Jumala haluaa todistajien tekevän. Tärkeimpänä on oppi Harmagedonista, viimeisestä taistelusta, jossa kaikki pahuus tuhotaan ja maan päälle syntyy paratiisi. Harmagedonista selviää, kun pyrkii itse olemaan kuuliainen, ahkera ja nöyrä todistaja. Vaikka kuolemaa ei itse tarvitse pelätä, moni saattaa lapsena surra läheisiään, jotka eivät kuulu todistajien yhteisöön.

”Meille myös kerrottiin, kuinka sukulaiset tulevat kuolemaan pian tulevassa Harmagedonissa, koska he eivät ole Jehovan todistajia. Muistan usein itkeneeni yksin salaa isäni ja sukulaisteni puolesta, äitini läsnäollessa en suruani uskaltanut näyttää, koska äitini mielestä maailmallisia ei saanut surra.”

Mielenkiintoinen oli esimerkiksi luku koulunkäynnistä, joka voi todistajalapselle olla ristiriitainen kokemus. Jos lapsen opettaja ei kuulu todistajiin, lapsen voi olla vaikea hyväksyä tämän oppeja ja lapsi joutuu jatkuvasti miettimään, onko tunneilla opettajan ohjauksessa tapahtuva toiminta väärin ja syntiä. Todistajalapsi ei voi osallistua luokkatovereidensa syntymäpäiville tai joulunajan ohjelmaan. Todistajalapsi saattaa tuntea huonoa omatuntoa esimerkiksi siitä, että on osallistunut koulussa joulupuuron syömiseen tai ihastellut luokan jouluvaloja.

Surullisena asiana kirjasta jäi mieleen myös se, kuinka elämää eletään järjestön ehdoilla. Moni todistaja saattaa luopua lasten hankkimisesta, koska järjestö on suositellut, ettei lapsia enää kannata hankkia tähän maailmaan, vaan lyhyt aika ennen pian koittavaa loppua kannattaa käyttää saarnaamiseen. Koulutusta ei myöskään arvosteta, ja moni järjestön jättänyt kertookin katuvansa syvästi sitä, että hylkäsi unelmansa perheestä ja koulutuksesta järjestön vuoksi.

Iso osa kirjasta käsittelee järjestöstä erottamista tai eroamista sekä siihen liittyvää karttamisoppia. Karttamisopin mukaan järjestön jäsenet eivät saa pitää yhteyttä yhteisöstä erotettuun tai eronneeseen kastettuun todistajaan. Äärimmillään karttamisoppi tuottaa hengellisen väkivallan uhreja ja aiheuttaa jatkuvaa surua ja hylkäämiskokemuksia. Julkisuudessa Suomen Jehovan todistajien virallinen tiedottaja Veikko Leinonen kiisti karttamisopin harjoittamisen. Kirjan haastatelluista lähes jokainen oli kokenut karttamista tai ollut itse karttavana osapuolena ollessaan vielä aktiivitodistaja.

”Tiesin, että samalla sekunnilla kun erottamisestani ilmoitetaan seurakunnassa, kaikki ystäväni, kaverini ja perheenjäseneni ”kuolevat”. Tiesin, että eroilmoituksen jälkeen olen maailmassa täysin yksin, vailla ainuttakaan kontaktia.”

Vartiotornin varjossa on mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos, joskin lukukokemuksena melko rankka. Yhteisö kätkee sisäänsä surullisia kohtaloita, jopa itsemurhia. Usein huomasin lukevani kirjaa epäuskoinen ilme kasvoillani: voiko tällaista tapahtua vielä nykypäivänäkin maassamme, aivan omassa lähiympäristössänikin? Runsaista sitaateista koostuva teksti voi paikoin tuntua raskaalta, sillä usein haastateltavien kokemukset olivat melko samanlaisia, ja se toi toistoa kirjaan. Olisi tietysti ollut hienoa lukea kirjasta myös Jehovan todistajien kommentteja asioista, mutta kirjailijan yrityksestä huolimatta hän ei saanut ketään haastatteluun. Kaikki todistajuuteen liittyvä materiaali on poimittu todistajien omasta kirjallisuudesta, esimerkiksi juuri Vartiotorni -lehdestä.

Suosittelen kirjaa ihan jokaiselle luettavaksi, mutta erityisesti niille, jotka esimerkiksi työnsä puolesta ovat tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. Kirja on suunnattu myös vertaistueksi yhteisöstä irtautuneille ja niille, jotka suunnittelevat järjestöön liittymistä. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirjojen keskellä –blogin Maija ja Kirjahilla.

Oletko sinä lukenut Aila Ruohon kirjoja?

★ ★ ★ ★

438 sivua
2015
Atena

 

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.