VALIKKO
27.3.2018 11:32

Vaikka ulkona paistaisi aurinko, valo ei näy sisälle, en sopeudu,auta!

Judit Keresztes, Oma yksinäisyys omin sanoin……

 en sopeudu, auta

jotain puuttuu, ote lipsuu, ei ilman kynsiä saa tartuttuu

hetkii epävarmoi, yksinäisii, yhdistää vain tunne että ei oo meitä (Pyhimys feat. Vesta: Kynnet, kynnet)

Tätä kuuntelin syksyllä aloittaessani maisteriopintojani. Joka päivä, monta kertaa. Se oli siinä vaiheessa kenties kuvailevin biisi elämäntilanteestani. Ainut linkkini Suomeen ja ainut läheinen suhteeni ja turvapisteeni täällä, suomalainen poikaystäväni, jätti minut kylmästi. Lisäksi olin niitä vähäisiä ulkomaalaisia, jotka aloittivat samaan aikaan opiskelunsa suomeksi, tuntemattomien eli suomalaisten, toisia kuitenkin jo entuudestaan tuntevien opiskelijoiden, keskellä.  Olin yksin. Ja se sattui. Puoli vuotta on kerennyt vierähtää ja huomaan, kuinka se on edelleen ajankohtaista.

Kuinka se on aina ollut, näiden pian neljän vuoden aikana, mitä olen Suomessa asunut ?

Vuonna 2014 muutin tänne omasta tahdostani. Suomeen muutto oli kenties koko elämäni aikana minun suurin unelmani. Olin niin onnellinen kun toteutin sen. En voinut uskoa, että mä pystyn tähän. Omin voimin, tarpeeksi itsepäisenä, köyhänä, mutta mä tein sen. Tarvitsin just sitä rauhaa,  turvaa, luonnon antamaa voimaa, uutta ympäristöä uusine ihmisineen mun kaaosmaiseen, levottomaan elämään.

Mutta pian alkoi todellisuus lyödä kasvoihin eikä se ole oikeastaan ikinä lopettanut lyövänsä, vaikka välillä jätän niitä lyöntejä huomaamatta. Tai sit mä oon vain ehkä liiankin tottunut niihin. Ja yhä useammin myös loppuun uupunut taisteluun tuulimyllyjä vastaan.

Osaako kukaan vaikkapa tänne syntynyt kuvitella sitä tai miltä se tuntuu, kun on täysin yksin, ilman ketään perheenjäsentä, ilman läheisiä ystävyyssuhteita, ilman mitään turvaverkostoa. Juditille suomalainen kulttuuri on ollut tuttua jo pitkään sekä suomea oli aivan sujuva. Sopeutumista pitäisi olla helppo mutta vaikka oli asunnottomuus tai sairaus tai mikä tahansa vakava asia,hänellä ei oli kenen puoleen kääntyä ja apua pyytää/saada vaan olisi missä tahansa tilanteessa yksin; itse asiassa kerran oli aika lähellä tätä, juuri työttömäksi jäämisen jälkeen. Monenlaista ja monta kertaa fyysistä ja psyykkistä hyväksikäyttöä, monen työpaikan saamatta jääminen pelkän ulkomaalainen nimen takia, seitsemän suomalaisen työpaikan jälkeen vielä yhden työpaikan saamatta jääminen siihen viitaten, että hänen suomen kielen taito olisi muka puutteellinen, eikä neljän vuoden tässä asu tietäisi tarpeeksi suomalaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista.

Olen enemmän kuin kiitollinen mistä tahansa työelämään tai koulutukseen kannustavasta ja niihin johtavien toimintojen selkeyttävästä opastamisesta mutta joskus en ole saanut minkäänlaista apua tai neuvoa asiatuntijalta esimerkiksi TE –toimistolta joiden tehtäviin kuuluu tietääkseni myös maahanmuuttajien kotouttamispalvelut vaikkei sellaisia minun kohdallani ole ikinä tarvittukaan. Hitaasti johti lopettamaan netti”keskusteluja”, joissa minut haukutaan ja kehoitetaan muuttamaan pois Suomesta/lähtemään kotiin, etten vain saastuttaisi Suomea, koska olen mamu eikä Suomella ole tarvetta heille/meille (Toivottavasti, se ei ole totta).

Se tuntuu kuitenkin, hyvältä kun yliopistolla sanotaan,’ Juu, on kiva, että olet kansainvälinen opiskelija ja puhuu niin älyttömän hyvää suomea, tervetuloa vaan meidän porukkaan”, silti melko usein johonkin tapahtumaan vahingossa tai ”vahingossa” kutsumatta jättäminen, moikkaamisen unohtaminen tai pään kääntäminen toiseen suntaan kampuksella kohdatessa. Mutta totuus pysyy samana että teen kaiken yksin: käyn syömässä, harrastuksissa, elokuvissa, keikoilla, festareilla, näytelmissä, museoissa, toreilla, tapahtumissa, metsässä, kävelyllä, kaikkialla yksin.

Olen kuullut vastaavia tarinoita jo aika paljon. Olen nähnyt ja kuullut miten jotkut yksinäisyyden tuloksena syrjäytyvät, radikalisoituvat tai yrittävät täyttää yksinäisyyden kaivamat aukot huumeilla ja muilla päihteillä/riippuvuuksilla kunnes he kuolevat tai joutuvat niin huonoon kuntoon, että takaisin pääsyä normaaliin elämään ei enää ole. Sitten on  niitä kauniita, onnistuneita stooreja.

En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tiedän olevani vahva ja motivoitunut ja usein jopa nautin yksinolosta. Olen oppinut sen kun kerta oli pakko oppia elää sen kanssa. Tämän takia monet varmaan kuvittelevatkin, että eihän nyt noin reipas ja sosiaalinen mimmi voi olla yksinäinen. Yksinolo ja yksinäisyys kun on vain kaksi niin täysin eri asia. Toivoisin ihmisten ymmärtävän sen.
Maahanmuuttajana, vaikka kuinka hyvin puhuisitkin suomea, vaikka kuinka hyvin olisitkin sopeutunut tänne, vaikka tietäisit enemmän Suomesta kulttuureineen kuin suomalaiset itse, vaikka kuinka ystävällinen, ulospäin suuntautunut, ahkera ja täynnä motivaatiota olisitkin, vaikka tekisit kaikkesi ja vielä enemmän, mikään ei ikinä tule riittämään. Olet ja tulet aina olemaan kaksinkertaisesti ulkopuolinen ja sen kautta kaksinkertaisesti yksinäinen.

nää päivät on kuin roskii tuulessa
me herätään ja lennetään mukana (Pariisin Kevät: Pilvissä)

”Yksinäisyys on kuin umpio, josta ei ole ulospääsyä.” Usein mietin, miksi juuri minä. Siihen ei ole vastausta…

Luovuta en kuitenkaan aio, vaikka miten vaikeaksi tämä homma meniskin. Enkä suosittele sitä muillekaan vastaavassa tilanteessa oleville.

Neuvoni Juditille, ”Sinä olet rohkea ja kiitos jakamasta tarinaasi. Olen osallistunut moniin keskusteluihin, joista on keskusteltu siitä, että yksinäisyys ei ole vain ulkomaalaisille mutta se on melkö yleinen myös suomalaisille. Toivottavasti, edessäsi oleva elämäsi odottaa sinua hyviä yllätyksiä ja tulevaisuudessa on sinulle kaikki hyvää.

 

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.