VALIKKO
9.7.2019 13:22

Stressi

Aivot eivät vain synny, vaan ne kehittyvät elämän myötä. Erityisen suuri merkitys on varhaislapsuudella ja vuorovaikutuksella. Pieni stressi – kuten uusien asioiden ja ihmisten kohtaaminen turvallisesti – karaisee lempeästi ja opettaa. Suurempi stressi – kuten väkivallan uhka, heitteillejätöt ja kiusatuksi tuleminen – hidastavat ja/tai häiritsevät aivojen kehitystä. Päiväkoti- / kouluikäinen lapsi tutustuu ja opettelee hurjiin määriin uusia asioita päivittäin tai ainakin viikoittain – aikuisiin verrattuna. Check this video !

“Sulavassa vuorovaikutuksessa aistitaan toisen kehollisten ja äänteellisten viestien vähäiset muutokset ja sovitetaan omat niihin sointuviksi lähes vaistonvaraisella tavalla” (Sajaniemi ym. 2015, kirjassa Stressinsäätely). Sulavaa vuorovaikutusta näkee etenkin vauvojen ja taaperoiden parissa. Onko niin, että mitä enemmän lapsi alkaa muistuttaa aikuista (eli ennen kaikkea kävely-/motoriikka- ja puhekyvyn kehityttyä tietylle tasolle!), sitä enemmän tältä odotetaan tietyn tyyppistä käyttäytymistä? Unohdammeko useinkin sen, että lapsi ei ole pieni(kokoinen) aikuinen, ja että aikuisen näkökulmasta itsestäänselvät tiedot ja taidot saattavat olla lapsella vasta niukin naukin hallussa tai jopa aivan uusia? Voiko samankaltaisuus meitä lähentää, mutta dilemmaisesti samalla luoda vuorovaikutusta haastavia oletuksia / vaatimuksia? 0-3 -vuotiaiden parissa kuulen paljon vähemmän “Sinun pitäisi osata jo” -asennetta kuin esim. 7-12 -vuotiaiden.

Tuenta.

 

Kuolemaansa saakka täällä jokainen oppii ja opettelee, mutta lapsessa tuo “opettelee vasta” korostuu. Kun 9-vuotiaalta putoaa astioita lattialle ruokapöydän ja keittiön välillä, tulee aikuisena helposti “Miten tää on mahdollista; jo eskarilaiset osaa tuon!” -olo. En kuitenkaan tiedä mitä kaikkea lapsen havaintokentässä on juuri tapahtunut, mitä kaikkea hänen päässään on liikkunut. Mitä tunteita hän on juuri kokenut? Mitä jos hän näkemättäni olikin juuri suurissa ahdistuksen tunteissa elämän päättymistä pohtien? Ehkä hänen keho ja mieli kävi juuri läpi ihastumisen tunnetta. Ehkä hän muisteli / ihmetteli mielessään jotain juuri oppimaansa / kohtaamaansa uutta asiaa. Ehkä hän juuri löysi uusia pieniä lihaksia kehostaan, joita huomasi pystyvänsä eriyttämään – uusia liikeratoja. Opettajan ammatissa koen todella tärkeäksi lapsen stressinsäätelyn tietoisen tukemisen aikusen toimesta. Tämä voi usein tapahtua aikuisen kanssasäätelyn kautta. Lapsi kehittyy ns. aste asteelta, vaihe vaiheelta, mutta kehittyy kokoajan, kukin rytmillään – ja siksi jokainen kohtaaminen on merkittävä (Sajaniemi ym. 2015). Kun oppilas vahingossa pahaa tarkoittamatta rikkoo jotain (on se sitten järjestetyn materiaalin sekoittumista tai konkreettisesti esineen sirpaloitumista), voi opettaja spontaanin “Mitä menit tekemään?!” -reaktion sijaan auttaa lasta aivan järisyttävän suuresti vain jakamalla hetken lapsen kanssa; tulemalla tueksi ja avuksi yrittäen ymmärtää ja sanoittaa tapahtunutta sekä tunteita / tunnelmaa.

 

Jo “muutaman sekunnin kestävä kehon liikkeiden, äänensävyjen ja äänenpainojen yhteen sovittaminen palauttaa säätelemättömän stressin tilassa olevan lapsen takaisin sosiaalisen yhteyden tilaan.” Näin lapsi saa myös kokemuksen siitä, että hänen teoillaan, kehollisella viestinnällään ja äänenkäytöllä sanavalintoineen on merkitystä – vaikutusta toisiin. Tällöin tapahtuu sosiaalista liittymistä – elämän perusturvaa luova ilmiö. (Sajaniemi ym. 2015). Vaikka nimeltä mainitsemattoman (”Huhta eli huuhta on kaskiviljelyn menetelmä”, Wikipedia) suomalaisen europarlamentaarikon tavoin ei uskoisi evoluutioon ja ihmisen “eläimellisyyteen”, niin mikäli voidaan kuitenkin nojata konsensukseen ihmisen “laumahakeutuvuudesta”, on loogista uskoa ihmisen kaipaavan yhteenkuulumisen kokemuksia. Tässä aikuisen kanssasäätely ja sosiaalinen liittyminen ovat avainasemassa päiväkodissa ja peruskoulussa – sekä elämässä muutenkin. Tähän viittaa myös mm. itsemääräämisteoria (Deci & Ryan 2000), jossa ihmiselle määritellään kolme psykologista perustarvetta: autonomian (autonomy), kyvykkyyden (competence) sekä yhteenkuuluvuuden kokemus (relatedness). Kaikki kolme tarvetta vaikuttavat hyvinvointiin sekä motivaatioon (mikä etenkin peruskoulussa on merkittävä kouluiloon / -viihtyvyyteen, ja sitä kautta jaksamiseen, vaikuttava tekijä!). Ns. laumaolion omaiseen olemiseen voitanee liittää myös mallioppimisen teoria (Bandura 1963). Mikäli uskomme lapsen (ja aikuisenkin jossain määrin!) oppivan mallioppimalla käyttäytymään tietyllä tavoin, kuulostaa irrelevantilta ajatella, etteikö aikuisen omalla temperamentilla, aikuisen omalla stressinsäätelyllä sekä aikuisen puuttumisella lapsen stressinsäätelyyn ja sosiaalisiin tilanteisiin (lasta/lapsia tukien!), olisi merkitystä. “Leikki alkaa yhteyden hakemisesta toisen kanssa” (Sajaniemi ym. 2015). Lapset leikkivät sekä yksin että yhdessä. Yhdessä leikkiessä kuitenkin korostuu yhteys ja välisyys (inter), joten niin kauan, kun lasta vähääkään leikityttää, niin leikki on mestarillinen väline useaankin sosiaaliseen taitoon, joihin liittyy stressinsäätely, sillä yltiöonnellisten flow-tilaa lähentelevien leikkimomenttien ympärillä tapahtuu paljon neuvotteluja, kompromisseja, ymmärtämisen yrittämistä, pettymyksiä, riitoja, erimielisyyksiä, ahaa-elämyksiä jne.. Ne kaikki liittyvät stressinhallintaan.

Öbaut tö flou eli flow (Matti Hakasen tekstistä 30.3.2016 Modulcon -sivustolta ).

 

Koen, että “tarpeet vertaissuhteille muuttuvat eri ikäkausina” (Sajaniemi ym. 2015) kertoo juurikin siitä, että lapsella on tarve vertaissuhteille. Hän vain ikään kuin etsii ja hyötyy niistä hieman eri tavoin eri ikäisenä. Siinä missä 1-3 -vuotiaat harjoittelevat todella paljon vuoron odottamista, jakamista ja toisen huomiointia, niin 11-13 -vuotiaat toki harjoittelevat yhä ihan samojakin asioita, mutta näillä vanhemmilla lapsilla alkaa korostua myös pikkuhiljaa vanhemmista irtaantuminen eli itsenäistyminen ja esim. vertaisten kanssa tunnekokemusten jakaminen. Toki on ideaalia, että esiteinit ja teini-ikäisetkin jakaisivat tunnepuolen kokemuksiaan myös vanhempiensa – tai ylipäänsä aikuisten – kanssa, olivat ne pienempiä tai suurempia ajatuksia/tunteita. Ihmisyyteen kuitenkin vaikuttaisi kuuluvan melko luontevana osana se, että tiettyinä ikäkausina pyritään hieman enemmän oman ikäluokan edustajien eli vertaisten keskuuteen – itseään ilmaisemaan, muita kuuntelemaan ja näin ihmisenä kasvamaan omaa stressiään säädellen. Ryhmään kuuluminen ja ryhmässä toimiminen ovat todella keskiössä päiväkodeissa ja peruskouluissa. Koska kuitenkin aivot (ja sitä kautta esim. itsesäätelykyky) kehittyy ns. huippuunsa vasta nuorella aikuisiällä (n. 20-25 -vuotiaana), ei ryhmässä toimiminen kuitenkaan ole aina helppoa (Sajaniemi ym. 2015).

 

Stressi kuuluu ihmiselämään. Stressinsäätely on mielestäni järkevä ja ihana termi, sillä se ei luo mielikuvaa stressin pahuudesta tai sen poistamisesta, vaan alleviivaa nimenomaan sitä, että stressi on jotain säädeltävissä olevaa. Eniten ihmisenä kasvu kaipaa tunneilmaisun ja stressin säätelyn tietoista tukemista ja harjaannuttamista. Näin uskon ja väitän.

 

#StooriFI #flow #oppiminen #aivot #ihmisyys #lapset #tunteet #performanssibittiavaruudessa

Feelikset eli fiilikset.

Kommentit

  • Lentävä joogamatto

    Hyvä kirjoitus ja tärkeä aihe. Vanhemmilla ja ammattikasvattajilla tulisi aikuisina olla myös hyvät stressinsäätely- ja tunnetaidot itsellään voidakseen opettaa niitä lapsille. Itsellä opettajana sekä yksityishenkilönä on ainakin tässä kohtaa vielä työmaata 🙂

     1

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.