VALIKKO
3.2.2016 19:28

Irtiotto arjesta, elämänmenoa teatterissa

Kävin lauantaina kolmenkymmenen muun stoorilaisen kanssa katsomassa Jyväskylän kaupunginteatterissa Elämänmenoa näytelmän ensi-illan. Mietin pitkään kirjoitanko aiheesta mitään, ja onko minulla mitään järkevää sanottavaa koko näytelmästä. Ei sillä, ettenkö olisi viihtynyt. Päinvastoin, pieni irtiotto kotoa, miehen hoitaessa lapsia tekee toisinaan ihan hyvää. Päätin nyt kuitenkin kertoa jotain omia mietteitäni.

elämänmenoa

Minä rakastan teatteria. Nuorena unelma-ammattini oli näyttelijä, vietin nuoruuteni kesät kesäteatterin lavalla ja uskottelin itselleni vuosia, että minusta tulee näyttelijä. Viimeistään teatterikorkeakoulun sekä näyttelijäntyönlaitoksen pääsykokeet kuitenkin varmistivat, että minun paikkani on katsomon puolella. Ja hyvä niin, viihdyn tällä puolella paljon paremmin.  Teatterissa käydessä minulle tulee aina sellainen olo, että täällä pitäisi käydä useamminkin, mutta ei vaan tule käytyä. Tätä esitystä ennen kävimme syksyllä koko perheen kanssa katsomassa Ruususen ja sitä edellinen kerta meneekin aina vuoteen 2007 saakka, jolloin saimme mieheni kanssa teatteriliput tuparilahjaksi. Ehkä tälle vuodelle voisi ottaa tavoitteeksi käydä teatterissa ainakin vielä yhden kerran.

Elämänmenoa -esitystä lähdin katsomaan takki auki tietämättä aiheesta sen enempää. Sen tiesin, että esitys sijoittuu sodan jälkeiseen Suomeen, ja kertoo Niemisen perheestä, muuta en. En ole lukenut kirjaa, johon esitys perustuu enkä myöskään nähnyt Åke Lindmanin ohjaamaa elokuvaa. Ehkä olisi pitänyt. Ehkä tarinasta olisi saanut enemmän irti, jos olisi ollut edes vähän taustatietoja aiheesta. Nyt pystyin samaistumaan tarinaan vanhempieni tarinoiden pohjalta, jotka kuuluvat suureen ikäluokkaan ja ovat eläneet tuon ajan maailmassa. Pidin näytelmän lavasteista, lavalle oli saatu luotua niin helsinkiläisen kerrostalon pihapiiri kuin Linnanmäki ja Talvipalatsikin lavasteiden kuitenkin pysyttyä koko esityksen ajan samana. Ajalle tyypilliset huonekalut, esineet sekä vaatteet toivat historian heti lähemmäksi katsojaa.

Kävin lukemassa Jyväskylän kaupunginteatterin kuvauksen nyt jälkeen päin, kun aloitin kirjoittamaan tätä juttua. Ensiksikin Elämänmeno kertoo nuoren tytön, Marjan, kasvutarinan lapsesta nuoreksi naiseksi. Se käy kolmessa tunnissa läpi 15 vuotta, joten meno on välillä sen mukaista. Lavalla tapahtuu koko ajan, ja jos jotain tapahtumaa ei huomaa seurata, ei aina pysy ihan mukana. Marjaa näyttelevä Anne-Mari Alaspää osasi kyllä hienosti eläytyä niin pienen lapsen kuin teini-ikäisenkin rooliin ja kuljetti tarinaa sujuvasti eteenpäin. Itselleni mieleenpainuvimman roolin teki kuitenkin Marjan äidin, Eilan, roolissa nähty Anneli Karppinen. Äiti oli ronski ja raju. Kiroili, ryyppäsi, huusi ja löi. Anneli Karppinen sai luotua roolista pelottavan, vähän koomisenkin hahmon, joka sai myös itseni miettimään omaa rooliani äitinä. Olenko lapsilleni tarpeeksi läsnä, muistanko kehua ja kiittää heitä. Moitinko liikaa, ja minkälaiselta äidiltä näytän heidän silmissään. Roolimalliksi ei Anneli Karppisen Eilasta ole, päin vastoin. Lapset rakastavat vanhempiaankaikesta huolimatta ehdoitta, niin kuin tässäkin tarinassa. Vanhempien väsymys, rahahuolet ja muut erimielisyydet eivät saisi koskaan heijastua käytöksenä lapsiin. Vaikka itsekin myönnän, että välillä väsyneenä sitä tulee usein tiuskittua ja hermostuttua lapsille ihan liian helposti.

Toiseksi Elämänmeno on yhden työläisperheen selviytymistarina tuon ajan maailmassa, missä kaikki on aloitettava alusta, kaikki hakevat vielä paikkaansa ja samaan aikaan kaikesta on pulaa. Se on kuvaus sodan jälkeisen Suomen äideistä, iseistä, miehistä, naisista, lapsista ja nuorista. Elämä ei ole helppoa, on ristiriitoja, menetyksiä, huolia ja pelkoa tulevaisuudesta, mutta on myös toivoa, iloa, mahdollisuuksia ja onnistumisia. Kaikkea sitä mitä elämä on. Elämänmenossa myös sivurooleilla oli omat tarinansa, he eivät vain vilahdelleet silloin tällöin lavalla täyttämässä nurkkia, vaan he elivät omaa elämäänsä. Toisaalta nämä sivuroolien kuljettamat tarinat jäivät välillä vähän pimentoon, mutta pidin myös siitä, että lavalla ei ollut vain yhtä perhettä vaan oli kokonainen yhteisö, jossa kaikilla oli omat selviytymistarinansa.

Vaikka itse näytelmä olikin välillä vähän sekava ja tuntui, että lavalla tapahtuu liikaakin (ainakin siihen aikaan lauantai-iltana, ainakin väsyneen äidin mielestä) niin esitys sai minut kuitenkin viihtymään. Jotenkin sen ensi-illan tunnelman pystyi aistimaan, harjoittelut on harjoiteltu, kaikki on viimeisen päälle hiottu ja ilmassa on pieni jännitys siitä, että kaikki onnistuu. Ja hyvinhän he onnistuivatkin. Kolmeen tuntiin mahtui iloa, innostumista, surua, pelkoa, inhoa. Se sai ajattelemaan ja siihen tuli palattua ajatuksissa vielä päiviä esityksen jälkeenkin. Eikö siinä ole jo tarpeeksi yhdelle näytelmälle?

Kiitos vielä Keskisuomalaiselle ja Stoorille hienosta illasta, Jyväskylän kaupunginteatterille uudesta elämyksestä ja siskolle parhaasta seurasta. 🙂

*Kuvat lainattu Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilta.

Kommentit

  • Anneli Karppinen

    Kiitos Maria itsellesi ja ystävillesi!
    Ensi-ilta on aina suurta juhlaa myös meille tekijöille!
    Monen teatterissamme työskentelevän/vierailevan huippuosaajan pitkä uurastus ja työpanos & kokemukset sekä tärkeä sisältö jaetaan vihdoin yleisön kanssa! Teatteria ei ole olemassa ilman katsojia, kiitos kun olitte! Hyvää kevättä ja aurinkoa sinulle!
    T: Eila Elämänmenosta! (siis näyttelijä Anneli Karppinen, FIA
    JKL kaupunginteatteri )

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.