VALIKKO

Kylmän talven lapsi

16.7.2017 16:35

Tuuliajolla

Toivoin pääseväni jonnekin kauas pois…

Kymmenen vuotta sitten näin lentokoneen lentävän taivaalla jonnekin kauas tuntemattomaan, jättäen jälkeensä vain valkoisen vanan pilvettömälle, kirkkaan siniselle taivaalle. Silloin toivoin olevani tuossa koneessa, matkustamassa jonnekin kauas pois, paetakseni kaikkea, paetakseni itseäni. Olin juuri menettänyt isäni ja parisuhteeni, ja kaiken toivoni.

Tuolloin en ollut hyvässä asemassa elämässäni, en suhteessa muihin enkä itseeni. Masennus ja ahdistus repivät mieltäni, ainoana lääkkeenä alkoholi. Toivoin todella olevani tuossa taivaalla kiitävässä yksinäisessä lentokoneessa ja pääseväni kauas pois kotoa. Luulin, että se olisi ollut ratkaisu. Tietyllä tavalla olinkin jo jossain kaukana, poissa itsestäni, raiteilta pudonneena. Taivaalla kiitävä lentokone oli kuvaus silloisesta mielestäni, kauas pois, nyt heti, se oli elämäni, josta halusin eroon. Jos olisin tuolloin tiennyt minkälaisen määrän joutuisin tekemään töitä itseni eteen, olisin menettänyt uskoni elämään. Joskus on siunaus olla tietämättä liikaa.

En mene yksityiskohtiin isäni kuolemasta tai silloisesta parisuhteesta. Kaksi ikävää tapahtumaa sattuivat päällekkäin ja silloin tietämättäni alkoi kymmenen vuoden taistelu oman psyykeeni hyvinvoinnista. Sen jälkeen on ollut useita sydänsuruja, rahallisia vaikeuksia, kesken jääneitä kouluja, masennusta, ahdistusta, itsemurhayrityksiä, karille ajautuneita ystävyyssuhteita, mutta myös hyviä asioita, kuten työpaikan vaihto, taloudellinen tasapaino, psykologin apu, matkustelua ja uusia hyviä ihmissuhteita.

Jos matkaan kotoani kauas pois, onkin kotini kaukana poissa. Pakeneminen ei ratkaise mitään, koska ongelmat kulkevat mukanani. Jos olisin paennut, olisinko kohdannut itseäni koskaan? Joskus maisemanvaihdos saattaa auttaa, mutta asiat on silti käsiteltävä, mikäli haluaa saada rauhan. Vaikka olenkin matkustellut ympäri maailmaa, en ole ollut paossa, vaan etsimässä itseäni. Jotkin palaset minusta olivat paenneet, minun vain piti löytää palaset, joka ikinen yksi kerrallaan. Osa palasista löytyivät yllättävän läheltä, osa todella kaukaa…

Nyt lauantaina olin alkuillasta pyöräilemässä, näin taivaalla liitelevän kuumailmapallon, sain vahvan muiston kymmenen vuoden takaisesta olostani. Silmäni kostuivat tuosta muistosta, koska ymmärsin nyt olevani tässä hetkessä ja juuri tässä hetkessä myös oikeassa paikassa. Sen sijaan, että tarvitsisi harkita elämästään pakenemista, kuvasti kuumailmapallo minulle pysyvyyttä. Voin kivuta taivaisiin ja olla, minun ei tarvitse enää paeta mitään. Siinä vaiheessa vasta ymmärsin kaiken työn, mitä olin itseäni varten tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olen tasapainossa, koska en olekaan ollut laiska ja aikaansaamaton niin kuin aiemmin luulin, vaan ahkera ja periksi antamaton taistelija. Olen jo selättänyt masennuksen, ahdistuksen ja orastavan alkoholiongelman, hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen, hyväksynyt ihmiset ympärilläni sellaisena kuin he ovat. Tuon kuumailmapallon rauhallinen liitely sai minut ajattelemaan tämän asian vielä kerran läpi. Se sulki ympyrän, joka oli rikkoutunut jo ajat sitten. Enää minun ei tarvitse pelätä, enää minun ei tarvitse odottaa, voin vain olla ja tarkkailla elämää.

”Kaikki muut kyllä tulevat toimeen ilman minua, paitsi minä itse. Siksi olen korvaamattoman tärkeä.”

…kunnes ymmärsin olevani jo siellä.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.