VALIKKO

Lentävä joogamatto

16.2.2018 20:08

Be careful what you wish for because you just might get it

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Be careful what you wish for because you just might get it

Minulla on ollut jo kuukausia tunne, että nyt on aika lopettaa jahkailu ja aloittaa oma blogi. Pitkään aikaan en uskaltanut tehdä asialle mitään, mutta tästä se alkaa! Olen kolmikymppinen opettaja, joogaohjaaja ja nyt siis myös bloggaaja. Lähiperheeseeni kuuluu mies, hovivalokuvaajani. Blogini keskittyy hyvinvointiin, ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja elämän ihmettelyyn. Usein tuntuu, että arjesta saisi yllättävän viihdyttävää realityohjelmaa vaikkapa tuolta koulumaailmasta tai mistä tahansa ihmisten välisistä vuorovaikutustilanteista. Minulla oli muutamia vuosia opetustyöni ohessa liikunta-alan toiminimi, mutta suurin piirtein kolmannen kolmenkympin kriisini aikana lopetin sen ja aloin keskittyä enemmän päivätyöhöni.

Koulussa rakastin kirjoittamista, ja sain usein lukea nolona ja hengitys salpautuneena koko luokalle hengentuotteitani (onkohan tämä tapa vielä käytössä Suomen kouluissa, toivottavasti ei). Konmaritin viime syksynä kouluaikaiset aineeni roskiin,vaikka muistelinkin samalla lämmöllä vuosien takaista itseäni. Samanlaista naiivia mutta hellyyttävää muka-aikuista tekstiä kuin vaikkapa teinivuosien päiväkirjat olivat. Blogeja olen innostunut lukemaan vasta viimeisen vuoden aikana ja hiljalleen heräsi ajatus, josko kehtaisi kirjoittaa itsekin enemmän kuin vähän kuvatekstejä toiminimen Facebook-sivulle. Miksipä ei? Instassa, Snapissa ja Twitterissä en ole vieläkään, ja 10 vuotta Facebookissa pyörittyäni koko some ahdistaa välillä. Mistä kumpuaakaan se tunne, että menettää jotain, jos ei käytä vähintään yhtä somekanavaa?

Olen kesäihminen, innostun valosta ja lämmöstä. Parhaillaan käynnissä olevat olympialaiset eivät hetkauta elämääni millään tavalla, vaan ajatukset ovat jo hiihtolomaviikolla koittavassa Madeiran-matkassa (tästä tulossa blogiin juttu maaliskuussa). On kiehtova ajatus, että ajoittain hektisestä ja ulospäinsuuntautuneesta arjesta pääsee viikoksi pelkästään omaan seuraansa, aistimaan ja ihmettelemään uutta ympäristöä ja paistattelemaan auringossa. Ei tarvitse keskustella muiden kanssa kuin pakolliset ruoan tilaamiset sun muut, mutta halutessaan voi antautua pitkiinkin rupatteluihin vaikka bussipysäkin brittien kanssa, jotka luulevat minua amerikkalaiseksi Gran Canarialla (ja sitten tein kielioppivirheen ja soimasin itseäni siitä). Tällaisia yksinäisiä reissuja ulkomaille teen pari, kolme joka vuosi ihan pysyäkseni järjissä, introvertti kun olen, ja niillä pääsen varmaankin lähimmäksi meditaatiota kuin koskaan tulen pääsemään. Kesäreissu on jo varattu New Yorkiin juhlistamaan ystävän 25-vuotispäivää ja valmistumista, tästäkin tulossa matkajuttu kesäkuussa.

Vaikka minulla on yinjoogan opettajakoulutus, olen surkea meditoimaan ja pysymään paikallani. Talvi vie värit ja ylimääräisen energian, mutta luterilaisessa suorittajamoodissa  on silti jaksettava työskennellä ihan täysillä. Tosin ammatinvalintani on sellainen, että kun minä olisin parhaimmillani, töitä ei ole (opettajien kesäkeskeytys). Tästä ristiriidasta vuosia kärsineenä (ja ehkä jo hieman keski-ikäistyneenäkin) olen alkanut arvostaa koti-iltoja ihan eri lailla, koska muutamaan vuoteen niitä ei oikein ollut. Minun stoppini oli viittä vaille burnout ja mahdollisen masennuslääkityksen pohdinta, vuoden virkavapaa töistä ja tilaisuus toteuttaa itseäni uusissa ympyröissä. Joinakin päivinä tuntuu, etten ymmärrä teinien kasvattamisesta yhtään mitään tai joogatunnin CD tai tuntisuunnitelma on mystisesti kadonnut jonnekin, mutta hengittely, nukkuminen yön yli, mukillinen hyvää kahvia tai lasi viiniä auttaa kummasti. Come fly with me!

 

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.