VALIKKO

Lentävä joogamatto

7.1.2019 22:51

Joululoman kirjat: Johanna Elomaan Kaipuun väri on sininen ja Riikka Pulkkisen Lasten planeetta

Luin joululomalla etupäässä suomalaisia naiskirjailijoita ja uusia romaaneja. Sain luettua Kaipuun väri on sinisen ja Lasten planeetan peräkkäin, joten kirjoitan niistä samassa. Minna Rytiahon Rouva C jäi kotiin, kun lähdin reissuun, ja se harmitti, koska olisin ehtinyt lukea senkin. Hotellistani Kanarialla sain kaikeksi onneksi lainattua vielä yhden parhaimmista dekkareista ikinä, Minä matkustan yksin. Samuel Björkiä tulen varmasti vielä lukemaan lisää. Nyt kuitenkin Elomaa ja Pulkkinen kirja-arviossa.

 

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen

Kosmos, 2018

268 sivua

Sydämeni lyönnit tihenivät samalla, kun kilometrit taittuivat ja päivänvalo pakeni. Ilma oli kuivaa ja tuttua, valo samanlaista kuin aamullakin, mutta silti tunsin, että olin astumassa toiseen maailmaan.

Johanna Elomaa on kirjailija  ja vapaa toimittaja. Minäkertoja romaanissa on myös nuorehko nainen, ja kirjan lopussa kiitoksissa kirjailija Elomaa kiittää myös miestä, jonka hän tapasi lentokoneessa ja jonka kanssa hän vietti unohtumattomat tunnit Singaporen Changin kansainvälisellä lentokentällä. Se, kuinka paljon kirjassa on omaelämäkerrallisia vaikutteita, jää arvailujen varaan. Mutta lähtökohtana on, että päähenkilö tutustuu lentokoneessa mieheen, jonka kanssa tuntee sielujen sympatiaa, niin – jopa rakkautta – muutaman yhdessä vietetyn tunnin jälkeen. Lentokentällä konetta vaihtaessa vaihdetaan myös puhelinnumerot, kun nainen jatkaa Suomeen ja mies Intiaan.

 

Kotiinpaluun jälkeen tekstiviestejä vaihdetaan ja seuraavaa tapaamista suunnitellaan. Miten joku niin vieras jossain niin kaukana voi tuntua niin läheiseltä? Nainen pohtii matkaa miehen luo Intiaan. Sitten miehen vastaukset yhtäkkiä loppuvat ja kännykkä pysyy suljettuna. Nainen ei ymmärrä, mitä on tapahtunut ja päättää matkustaa silti. Miehen osoitetta naisella ei ole, vain keskustelun perusteella kuvailtu asuin- ja työpaikka.

 

Mysteeri johdattaa suomalaisen naisen rakkauden perässä ensin intialaiseen ashramiin ja sitten Intian halki nuoren munkkimiehen kanssa. Ashramin opettajan opetukset ja neuvot kaikuvat kuuroille korville, kun nainen on päättänyt löytää etsimänsä. Rinnalla kulkee noin viidentoista vuoden takainen tarina, jossa nuori poika on päättänyt perhetragedian seurauksena tappaa parhaan ystävänsä. Kaipuun väri on sininen on kertomus etsimisestä, rakkauden kaipuusta ja anteeksiannosta. Se kuvaa Intiaa ja sen elämää ulkopuolisen sekä paikallisten näkökulmasta. Nainen joutuu kohtaamaan sekä pienen intialaiskylän ja kahden perheen murheellisen menneisyyden että oman itsensä. En kerro, mitä hän löytää, koska ehkä haluat lukea kirjan itse.

 

Onko koko matka ja rakkauden kaipuu kuitenkaan kaipuuta sen tietyn ihmisen luo? Haluammeko vain olla rakastettuja, jotta emme olisi yksin? Toivommeko, että joku toinen rakastaisi meidät ehjäksi ja korjaisi meidät? Miten pettymys kohdataan? Kirja on kirjoitettu kauniisti, mutta huomasin usein ärsyyntyväni päähenkilön pakonomaisesta miehen jahtaamisesta. Anna olla jo, etsi joku muu, teki mieleni sanoa, ihan kuten joskus jännityselokuvaa katsellessa alkaa neuvoa ”pahaa-aavistamatonta” päähenkilöä, että pois sieltä nyt, kohta käy huonosti. Ehkä se on länsimaalainen kaiken hallitsemisen tarve, suorittaminen, saavuttaminen, rakkauden ja onnen etsiminen vaikka väkisin vastaan ”antaa sen tapahtua, mitä on tapahtuakseen”? Tunnistan piirteet itsessänikin ja ehkä juuri sen takia päähenkilön toiminta välillä niin ärsyttikin. Hei nainen, elämääsi löytyy rauha ja rakkaus joskus vielä, ehkä nyt ei vain ole sen aika. Silti, pidin tarinasta, ja aion lukea Elomaan aiemmankin kirjan, Säästä ajatuksesi eläviä varten.

 

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Otava 2018

382 sivua

Suljen oven, astun portaat alas. Poimin lapsen unohtuneet  värikynät, pistän ne laukkuun miltei hädissäni. Nenän takana vihloo. En halua lähteä täältä. On lähdettävä. Haluaisin kyetä kertomaan Henrikille tästä surusta, mutten osaa. Ehkä hänkin itkee tänään. Kotona. Hampaita harjatessaan. Raitiovaunussa. Liikennevaloissa. Eroajat surevat eroaan samaan aikaan, mutta yksin.

En ole lukenut aiemmin Riikka Pulkkista, mutta tämän jälkeen haluan tutustua ainakin Totta-romaaniin. Lasten planeetassa kulkee rinnakkain minäkertoja-Frederikan ja puoliso Henrikin ero sekä kolmannessa persoonassa kirjoitettu Pelon historia naisen lapsuuden perheestä ja siskon psykoosista. Ne nivoutuvat yllättävän hyvin yhteen ja rakentavat päähenkilön palasia yhteen. En tiedä, onko Pulkkiselle luonteenomaista kirjoittaa hyvin pohdiskelevasti ja intellektuellisti, mutta minä ainakin koin puhekieliset dialogit keventävänä. Olen itsekin melko neuroottinen, ja päähenkilö romaanissa pohtii ja analysoi paljon.

 

Pelon historia:  Julia sulkee puhelimen ja silmää haltioituneena asemarakennuksen vilinää. Nyt, nyt, nyt! Hän ottaa kokeeksi yhden tanssiaskeleen, valssahtaa hitusen, ja se tuntuu hänestä riemukkaalta. Miksi kävellä, kun voi valssata! Miksi olla hiljaa, kun voi hihkua! Nyt, nyt, nyt! Julia on huomaamatta kohonnut maniansa huipulle.

Pulkkinen on eronnut myös tosielämässä ja romaanissa voi olla aineksia omasta erosta. Kirja on omistettu perheille jotka minulla on ja on ollut. Kirja on jaettu neljään osaan: Talvi (päättämisestä), kevät (vapauden imitaatio), kesä (myöhästyneestä tyttöydestä) ja syksy (saman toistuvuus). Pidin kirjasta, vaikka erot ovat harvoin kovin viihdyttäviä, kirjoissa tai oikeassa elämässä. Kun erossa on mukana pieni lapsi, vanhemmat joutuvat enemmän tai vähemmän pitämään itsensä kasassa ja luomaan uuden mallin, miten toimia eroperheenä. Usein aikuistenkin kasvu on vielä ihan kesken, niin ihmisenä, puolisona, vanhempana ja perheenjäsenenä.

 

En koskaan voi olla enää se tyttö, se joka söi karkkia ja haaveili. Minä en enää saa olla se, sillä tyttöys ja lepattavuus on varattu kokonaan minun tyttärelleni. Vanhemmuus on sitä ettei näytä kaikkia ulottuvuuksiaan lapselle. Tästäkö kaikki tabut syntyvät? Tästä pakosta jättää osa kertomatta, näyttämättä? Näistä piilotelluista minuuksista, jotka on pakko kätkeä lapsilta, että he saisivat tilaa kasvaa?

En ole itse äiti, ja edellisestä erostanikin on kymmenisen vuotta aikaa. Pidin kuitenkin Lasten planeetasta, sen kerronnasta sekä tyylistä. Raskaistakin teemoista pitää voida kirjoittaa ja lukea. Pulkkinen kirjoittaa tarkkanäköisesti ja syvääluotaavasti naisena, äitinä, puolisona, siskona, lapsena, ystävänä ja ihmisenä olemisesta – näin ollen romaani liittyy hieman kaikkeen. Halutessasi lue vielä Lauran arvostelu täältä.

Sinua voisi kiinnostaa myös edelliset kirja-arvioni:
Liza Marklundin Helmifarmi
Elena Ferranten Napoli-sarja, osa 4

 

Aina saa kommentoida tänne tai someen tai painaa sydäntä. Oletko sinä lukenut Pulkkista tai Elomaata? Seuraa blogiani Instassa ja Facebookissa.

Kommentit

  • Nimetön Nimetön

    Hieno blogi sinulla! Mielenkiintoisia kirja-arvosteluita! T. Espanjan ope

     0
  • Eija/Lentävä joogamatto

    Kiitos kovasti! Toivottavasti luet jatkossakin ja seuraile ihmeessä Facebookia/Instaa, siellä myös jaan uudet tekstit 🙂

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.