VALIKKO

Lentävä joogamatto

13.11.2018 19:20

Kuukauden kirja: Elena Ferranten Napoli-sarjan päätös

Kadonneen lapsen tarina: kypsyys – vanhuus

Tarina eräästä ystävyydestä. Italialaisen Elena Ferranten Napoli-sarja on ollut vaikuttavimpia romaanisarjoja, joita olen lukenut. Viime viikolla sain luettua loppuun sarjan neljännen osan, yli 500-sivuisen tiiliskiven, ja samalla lähes 2000-sivuinen tarina tuli päätökseen. Harry Potterit tulevat aina olemaan lempikirjojeni joukossa, samoin amerikkalaisen Donna Leonin Venetsiaan sijoittuvat Guido Brunetti-dekkarit. Nyt Napoli-sarjakin on suosikeissani. Kirjailija Elena Ferranten oikea henkilöllisyys ei ole tiedossa, mutta tiettävästi hän on syntynyt 1943, samoihin aikoihin kuin romaanisarjan päähenkilöt Elena ja Lila.

 

Napoli-sarjan osat 1-4 on julkaistu 2016-2018, ja tänä vuonna ilmestyivät osa kolme ja neljä.  Luin kaksi viimeistä osaa tuoreeltaan tänä keväänä ja syksynä, ja edelliset kaksi viime vuonna. Onneksi pikkukaupungissa asuessa uudetkin kirjatkin saa kirjastosta nopeasti, kun vain seuraa lehdistä uusien kirjojen ilmestymistä ja varaa ne nopeasti. Mielestäni Ferranten Napoli-sarja sopii lukijalle, joka ei kaihda syväluotaavia ihmissuhdeasioita ja psykologisia analyyseja. Olen itse hyvin pohdiskeleva persoona ja lukija myös, mutta minullekin kirjasarja kävi välillä jopa liian neuroottiseksi ja pohdiskelevaksi. Tämä johtunee siitä, että minäkertoja on kirjailijaksi varttuva Elena, joka taistelee tiensä työväen luokasta ja köyhyydestä yliopistomaailmaan ja kirjailija- ja kulttuuripiireihin.

 

Sarja kuvaa Elenan ja Lilan myrskyisää, toinen toistaan peilaavaa ystävyyssuhdetta vuosikymmenien ajan, lapsesta päälle 60-vuotiaaksi, kunnes Lila katoaa jäljettömiin Napolista 2000-luvun alkupuolella. Kirjan ensimmäinen osa lähtee liikkeelle juuri Lilan katoamisesta, ja sarja on kuin osiin jaettu muistelmateos, fiktiivinen mutta kenties kirjailijan omasta elämästä paljonkin aineksia lainaava. Lilan ja minäkertoja-Elenan ystävyys on välillä lähellä loppua, kun naiset etääntyvät ja jälleen lähentyvät opiskelujen, asuinpaikkojen, sosiaalisen statuksen, perhe-elämän, avioeron, läheisten kuolemien, lapsen menettämisen, poliittisten kantojen, maailman ja puolisoiden ja rakastajien muuttuessa vuosikymmenten varrella. Ystävyksillä on yhteys, jossa kumpikin tarvitsee toista, vaikka välillä toinen on myös se henkilö, joka osaa loukata kaikista pahimmin. Minäkertoja Elena tuskailee:

 

Mitä minä siis teen? Annan hänelle jälleen kerran periksi? Hyväksyn, että aikuiselämä tarkoittaa sitä että lakkaa näyttäytymästä, oppii piiloutumaan, kunnes katoaa kokonaan? Myönnän, että mitä enemmän vuodet kuluvat, sitä vähemmän tiedän Lilasta? Torjun väsymyksen ja istuin kirjoituspöytäni ääreen heti aamusta. Nyt alan lähestyä tarinamme kipeintä kohtaa, yritän paperilla etsiä meidän kahden välillä sellaista tasapainoa, jota en todellisuudessa ole onnistunut löytämään edes itseni kanssa.

On kiintoisaa seurata italialaisen yhteiskunnan ja naisen aseman muuttumista sodan jälkeen fiktion kautta, sitä kuka pääsee kouluttautumaan ja miten pitkälle, kuka jää kotiseudulle samaan vanhaan kortteliin väkivaltaiseen ja likaiseen Napoliin, kuka pääsee osaksi modernia nykyaikaa ja kenet oma ympäristö kutistaa tiettyyn muottiin ja kuka luo oman tiensä itse. Elenan kiihkeä etsintä kohti parempaa elämää kulkee koulutuksen ja sopivan aviomiehen (sopivista piireistä) kautta arvostetuksi kirjailijaksi, joka ammentaa omasta elämästään ja Napolista, johon Elena suhtautuu ristiriitaisesti, välillä häpeillen lähtökohtiaan, välillä ylpeänä ja välillä hyvin törkeästi tuttavapiiriään kirjamateriaalina hyödyntäen. Lila, joka on kaikille muille Lina mutta Elenalle Lila, luovii elämässään terävän älynsä kanssa bisneksestä toiseen ilman koulutusta ja pitää Elenan aina hieman varpaillaan ja varuillaan. Edellisessä tai sitä edellisessä osassa Lila saa jopa vieteltyä Elenan vuosien aikaisen ihastuksen Ninon, kun taas Elenan suhde Ninoon ja avioliiton päättyminen saa odottaa vielä vuosia.

 

Vahingoittaa voi vain sellaista ihmistä, joka rakastaa. Ja minä en rakasta enää ketään.

Lila

 

Mielenkiintoista ja välillä väsyttävää luettavaa on naisellisen minäkertojan vatvominen ja jossittelu – kuinka korkeasta koulutuksesta, perheestä, tehdystä työstä, menestyksestä ja saavutetusta asemasta huolimatta ihminen voi olla epävarma ja loputtomasti verrata itseään muihin. Tunnistan tämän piirteen myös itsessäni töissä, vapaa-ajalla ja ihmissuhteissa, siksi siihen onkin varmaan niin helppo samaistua. Koska joku lukija ei ehkä vielä ole lukenut sarjan päätösosaa, en paljasta juonesta enempää. The New Yorker kuvailee kirjaa: Luotaus naisen psyyken syvimpiin syövereihin tekee tästä kirjasta ainutlaatuisen saavutuksen feministeisessä kirjallisuudessa, tai oikeastaan, aivan kaikessa kirjallisuudessa. The Economistin mukaan Sarja on sekä lohdullisen perinteinen että radikaalilla tavalla tuore. The Chicago Tribunen mukaan Ferrante linjaa henkilökohtaisen kokemuksen mystistä kauneutta ja raakalaismaisuutta. Napoli-sarjasta on tekeillä TV-sarja, elokuva ja näytelmä.

 

Olin aina yliarvioinut hänet, hänestä ei koskaan tulisi mitään ikimuistoista, ja ajatus tyynnytti minua, mutta samalla olin siitä vilpittömän pahoillani. Rakastin Lilaa. Halusin, että hän säilyy ajassa. Mutta halusin, että hän säilyisi ajassa minun avullani. Uskoin, että se oli tehtäväni. Uskoin vakaasti, että hän oli nuorena tyttönä itse antanut minulle sen tehtävän.

Elena Lilasta

 

Napoli-sarjan aiemmat osat:

Loistava ystäväni: lapsuus ja nuoruus

Uuden nimen tarina: nuoruus

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät: aikuisvuodet

 

Kirjoitan kirjallisuudesta blogissa noin kerran kuussa, seuraile blogia ja tykkäile Facebookissa.

Lue myös: Kirjasto – suomalaiselle rakas paikka

Kuukauden kirja: Ihana herkkyys: Rikasta elämää kaikilla aisteilla. 

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.