VALIKKO

Lentävä joogamatto

16.11.2019 16:35

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

On sattumaa, että aloin lukea tätä kirjaa Isänpäivän aikaan, mutta kirjan varasin kirjastosta aivan tarkoituksella: esikoiskirjailijan omiin kokemuksiin perustuva kirja äitinsä sairastamisesta, kuolemasta ja elämästä sekä surusta ja toivosta liippaa läheltä omaakin elämääni. Meiju Niskalan äiti sairastui työikäisen muistisairauteen ja kuoli siitä noin 10 vuoden kuluttua. Koska vanhemmat erosivat jo aiemmin, Meiju päätyi tyttären roolissa hoitamaan äitinsä asioita, vierailemaan säännöllisesti hoitolaitoksessa satojen kilometrien päästä ja miettimään, miksi aiemmin niin pidetty ja sosiaalinen äiti jäi sairautensa myötä niin yksin.

 

Minä en kyllä osaa olla kertomatta sinulle näitä kuulumisiani täältä. Minä en kyllä osaa päästää sinua kuolleiden maailmaan noin vain. Minä en halua suojella kuollutta elämältä.

 

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

WSOY 2019

299 sivua

 

Makaat sängyssä ja hengität huohottaen. Kuolema tihkuu sisään, vaikka pidän parvekkeen oven visusti kiinni ja olen sulkenut suhkun tippuvat hanat.

 

Niskalan teos on rehellisyydessään yhtä aikaa tuskallista ja surullista luettavaa ja onnistunut taiteellinen kuvaus läheisen kuolemasta prosessina. Kuolemaan johtava sairaus voi  saada ihmiset kieltäytymään ajattelemasta ja hyväksymästä asiaa ja jopa karkottaa läheisiä pois. Äiti on omistanut elämänsä ihmisille, kurottanut kohti muita ja etsinyt yhteyttä. Opettanut työssään erityisopettajana, pitänyt huolta sukulaisista ja tutuista ja ajatellut muita ennen itseään. Lainannut jopa säästönsä sukulaisille. Silti äidin miesystävä ja monet ystävät ja sukulaiset jättävät äidin sairauden myötä yksin. Aikuisen tyttären huoli ja hätä äidin elämästä, hoidosta ja kuolemasta ovat valtavat.

 

Äiti ennen: kaikkivoipa. Äiti nyt: hauras. Äiti ennen: turvallinen. Äiti nyt: turvaton. Äiti ennen: paikallaan. Äiti nyt: liikkeellä. Äiti ennen: itsenäinen. Äiti nyt: riippuvainen.

 

Teoksessa piirtyy äidin ja tyttären välinen vahva side. Tytär vie sairastunutta äitiä teatteriin, konserttiin, manikyyriin ja kauppaan ja yrittää järjestää hoitokotiin mahdollisimmat hyvät puitteet. Tytär pohtiikin, että jos on oppinut kiinnittymään toiseen, pitäisi varmaan myös oppia päästämään irti. Siinä, missä aviopuoliso luultavasti hoitaisi sairasta kumppaniaan, äidin miesystävä ”kalakaveri” häipyy ja tyttären mies samoin. Ikään kuin sairastunut olisi syyllinen omaan tilanteeseensa tai yhtäkkiä kaikki unohtaisivat, että hän on yhä sama ihminen. Sairaudesta voi tulla raskas henkinen taakka, jota kaikki eivät halua kantaa. Yhteiskunnassamme sairaus ja kuolema ovat edelleen jotenkin piiloteltava asioita.

 

Joskus meitä katsottiin pitkään, kun yritit istua katsomossa vahingossa jonkun syliin, tai kaupassa haukkasit tomaatista palan jo ennen kassoja. Mutta ihmisellä pitää olla lupa ottaa haltuun nekin paikat, jotka on yleensä varattu vain terveille!

Suomalaisesta laitoshoidosta saa romaanin (ja omien kokemusteni) perusteella ristiriitaisen kuvan: on inhimillisiä hoitajia, joilla on aikaa yksilölliselle hoidolle ja omaisten ja sairaan toiveille. On kuitenkin myös omituisia sääntöjä, piittaamattomuutta ja sairaiden niputtamista yhdeksi porukaksi vailla henkilökohtaisia ominaisuuksia. Jopa hoitohenkilöstö sortuu puhumaan äidistä tyypillisenä altsuna (ALS-sairaana), ja tulkitsee äidin kommunikaatioyrityksiä väärin. Kuolleen äidin suremistakin hoputetaan, kun protokolla painaa päälle. Tyttärellä diagnosoidaan äidin kuoleman jälkeen post-traumaattinen stressireaktio ja uusiutunut masennus.

 

Asettelen itseni makuuasentoon haudan päälle samaan asentoon kuin mummin luuranko kaksi metriä allani, jalat kohti itää ja pää länteen. Kun nostan sinut mahani päälle, onkin koossa jo kolmen sukupolven hampurilaishalaus. Minä ja mummi saman kokoisina, ja sinä uurnassasi päällämme kuin kirsikka kakussa, alle kilon painoisena luumurskana. Tässä on ihan hyvä maata näin, ihan hyvä maata.

 

Kirjaa aloittaessa aihe tuntui rankalta ja liian omakohtaiselta, ja taistelin kyyneliä vastaan. Teoksessa kuitenkin säilyi toivon kipinä, enkä itkenyt pelkäämiäni itkumaratoneja. Oma äitini kuoli muutama vuosi sitten sairastettuaan muistisairautta diagnoosinsa jälkeen viisi vuotta. Äitini lisäksi muutaman viime vuoden aikana on kuollut useita läheisiä minun tai mieheni suvusta, joten kuolema on ollut läsnä enemmän kuin tarpeeksi. Siihen on ollut pakko kehittää jonkinlainen suhde, koska sitä ei ole voinut kieltääkään. Kuten Sata kirjettä kuolleelle äidille viestittää, inhimillisyys elämässä ja kuolemassa ovat tärkeitä. Äiti – tai kukaan muukaan – ei koskaan ole vain muistisairas, juoppo, mieleltään sairas, ammattinsa, omaisuutensa tai tekonsa tai mitään, miksi muut haluavat meidät leimata. Tarinaan mahtuu aina enemmän. Jos et halua lukea aivotonta höttöä etkä säikähdä elämän ja kuoleman kysymyksiä, Sata kirjettä kuolleelle äidille kannattaa lukea, se voi olla hyvinkin vuoden 2019 merkittävimpiä kaunokirjallisia teoksia.

 

En tiedä, millaisen äidin haluaisin itselleni. Kuollutta äitiä on lopulta helpointa rakastaa. Kuollut ei toru, ei vaadi, ja asettuu mielessäni aina siihen asentoon, johon minä kuolleen haluan asetella.

Kirjailijan haastatteluun (Yle) pääset tästä. Blogin kirjajuttujen lisäksi Instagramissani on kirja-arvioita ja IGTV-kirjavideoita.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.